Mualiman markkinat

Lento meni kivasti jutellen ja ajatuksia vaihtaen. Meille oli varattu takariviltä paikat, vaikka koneessa oli muuallakin tilaa. Saavuimme peltojen ja nummien luvattuun maahan, mutta vuokra-auto ei ollutkaan aivan helposti saavutettavissa. Lopulta se löytyi bussimatkan päästä. Ehdimme palaveriin, mutta vain koska tapaaminen siirtyi muutamalla tunnilla eteenpäin. Taisi olla pojilla ketunhäntä kainalossa, kun järjestivät meille matkaa. 😉

Seuraavana päivänä vietimme reilu kaksitoista tuntia autossa istuen, sillä kävimme tapaamisessa vähän kauempana tukikohdastamme. Tapaaminen oli kyllä kaiken sen istumisen arvoista. Saimme paljon lisää tietoa globaaleista ristikkomarkkinoista ja meille avautui ovet käytännössä ympäri maailman. Seuraavaksi pyrimme järjestämään myyntimatkat Yhdysvaltoihin ja Australiaan.

Ristikkobisnes näkyy olevan hyvin stabiloitunutta. Jo muutaman toimijan kautta saa halutessaan yhteyden lähes kaikkiin ristikkovalmistajiin. On uskomatonta, miten yhdellä toimijalla voi olla jopa 65% markkinaosuus koko maailman markkinoista! Siitä on meille valtavasti hyötyä, mutta myös haasteita. Hyödyt ovat selkeät, kun suurin toimija haluaa kanssamme yhteistyöhön. Haasteita puolestaan tuo se, että heillä on kokonsa vuoksi paljon neuvotteluvoimaa. Onneksi markkinoilla on toinenkin iso peluri, jolla on kova nälkä kasvaa. Heidän kiinnostuksensa Vetokattoa kohtaan tuo neuvotteluihin tasapainoa.

Hotellille palattuamme fiilikset ovat epätodelliset. Istun sohvalla lasiterassilla, enkä ole lomalla. Muistuu mieleen poika, joka ei jaksanut opiskella englantia, kun ei uskonut tarvitsevan sitä mihinkään. Vetokaton kautta pääsen tutustumaan erilaisiin kulttuureihin ympäri maailman ja oppimaan kielen, mitä en uskonut koskaan tarvitsevani.

Saunassa rentoutuessani, ymmärrän miksi en ole aikaisemmin halunnut matkustella ulkomailla. Jääräpäisyyteni on ollut sen takana. Olisinhan ollut väärässä englannin kielen tarpeellisuudesta itselleni. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, alitajuisesti se on ohjannut minut pysymään kotimaassa muutamaa tapausta lukuun ottamatta. Nyt voin tietoisesti myöntää olleeni väärässä ja päästää siitä uskomuksesta irti ja alkaa puhumaan englantia. Nyt minulla on siihen todellinen motivaatio! 🙂

-Lauri

Lähestyvän reissun suunnittelua ja mielikuvituksen lentoa

Kello herättää aamulla 5.45. Muutama leipä ja vahva kahvi naamariin ja menoksi. Nappaan matkalta Lauri S:n kyytiin ja ajamme Otaniemeen toimistolle aamujumpalle. Aamupuntin jälkeen maistuu kaurapuuro ja seuraavan työmatkan valmistelu alkaa. Kasaan tarvittavat matkatavarat, järjestelen materiaalit läppärille ja varmistan lentojen, vuokra-auton ja hotellin olevan kunnossa.

Puolilta päivin on palaveri kehitettävästä Vetokatto-ohjelmasta ja apista. Sen jälkeen käyn vielä uuden työntekijän rekrytointiin liittyviä asioita läpi, jotta saadaan haku käyntiin. Tämä on todellakin mielenkiintoinen haku, tarvitsen itselleni osaavan työparin, jonka kanssa kiertää maailmalla tekemässä Vetokattosopimuksia. Ulkoistimme haun, jotta saamme parhaan mahdollisen lopputuloksen. Vihdoin pääsen keskittymään tulevaan matkaan.

Tulen olemaan viisi päivää reissussa. Mielenkiintoinen ja palavereiden täyteinen matka luvassa. Olen varannut hotellin, jossa on punttisali. Nyt aion huolehtia liikkumisestani matkan aikana. Vaikka palaverit venyisivät aamusta iltaan, käyn vaikka yöllä liikuttamassa itseäni salilla. Istuminen tappaa, joten vastapainoksi painoja kohti kattoa.

Nautin lentämisestä. Voin jo kuvitella itseni koneeseen, joka on juuri saanut luvan laskeutua vieraalle lentokentälle. Näen ikkunasta paljon hienoja peltoja ja isoja asuinalueita. Kuvittelen olevani keskellä hienoa peliä, jossa suoritan minulle annettua tehtävää. Uusia tehtäviä tulee eteen sitä mukaa, kun edellinen on hienosti suoritettu. Nautin tästä pelistä. Tiedän pääseväni tehtävän loppuun ja seuraavan alkuun. Saan siitä vahvaa mielihyvää.

Minulle on sanottu, että matkustaminen muuttuu raskaaksi, kun siitä häviää uutuudenviehätys. Olenko siis tuhoamassa omaa matkustamisen nautintoa lisääntyvällä matkustelullani. En haluaisi uskoa niin. Mietin, onko aikuinen ihminen menettänyt mielikuvitustaan ja kiinnostustaan ympäristöään kohtaan mikäli ei pysty nauttimaan jatkuvasta lentokoneella matkustamisesta.  Minulle lentäminen tarkoittaa aikaa omille ajatuksille, mielikuvitukselle ja ympäristön tarkkailulle.

Tutkailen ympäristöäni; minkälaisia kanssamatkustajia lähelleni on sattunut. Onko lomalaisia, työmatkalaisia, perheitä, pariskuntia ja minkälainen olo heistä tulee. Koneen henkilökuntakin saa osansa tarkkailusta. Kohta olen luonut päähäni pohjakuvan koneesta. Tiedostan istuvani siiven takana vasemmalla ikkunapaikalla. Hätäpoistumisreitit ovat tarkasti pohjakuvassa. Kun vieressä istuvan kanssa keskustelu hiipuu, eikä erityisen kiinnostavaa ympäristöstä enää irtoa, uppoudun omiin mielikuviin ja ajatuksiini. Mikäli olen huomannut erityisen mielenkiintoisia persoonia, saatan luoda ihmisistä koneessa oman hullun ”elokuvan”. Nautin suuresti olostani. Kiire ja vauhti jäävät ja keho alkaa rentoutumaan ja mieli vaeltelee omissa kerroksissaan.

Mukavia lentoja.

-Lauri

Oppeja nuoruudesta

Olipa kerran innokas kymmenvuotias poika, joka halusi vain pelata ja pelata. Välitunnit olivat parasta mitä koulu pystyi tarjoamaan, ainakin pojan mielestä. Koulu meni niin kuin meni. Mieli vaelteli pelikentällä erilaisten harhautusten ja kuvioiden perässä, luoden mitä ihmeellisempiä ratkaisuja. Erään kerran poika oli juuri ampumassa suoraan syötöstä palloa maaliin, kun napakka ääni keskeytti:

-Lauri sinun pitää mennä nyt!

-Häh! Mitä nyt? tuhahdin. Pikkuhiljaa aloin rekisteröimään luokkahuoneen, muut oppilaat, opettajan ja ovella seisovan erityisopettajan.

-Menehän nyt Lauri, opettaja toisti lempeästi.

Minua harmitti kovasti ja huutelin opettajalle jotain hölmöä poistuessani luokasta erityisopettajan perässä. Kävellessämme erityisopettajan huonetta kohden, minua alkoi harmittamaan käytökseni. Tykkäsin opettajastani, itseasiassa hän oli viehättävä nuori nainen.

Erityisopettajan istunnon jälkeen seisoessani ruokajonossa, opettajani tuli ja otti minut syrjään jonosta. Hän alkoi puhumaan käytöksestäni ja siitä, että hänestä tuntui, etten kunnioita häntä. Hävetti, halusin painua maan alle. Lupasin ettei käytökseni enää toistu.

Muutin vuoden sisällä toiselle paikkakunnalle. Lähtiäislahjaksi valoin opettajalleni  tinasta sydänkaulakorun. Kaivertaessani sydämmen muotoa puuhun, hän oli mielessää. Tuolloin en tajunnut, kuinka tärkeä opettajasta oli tullut minulle. Opettaja oli toiminnallaan saanut aikaan turvallisen ja mielekkään ilmapiirin. Halusin joka päivä kouluun, vaikka koulu ei sinänsä kiinnostanutkaan.

Muistelen lämmöllä aikaa, kun sain olla hänen oppilaanaan. Kiitos hänelle. Huomaan kaksi merkittävää asiaa noista ajoista, jotka kantavat ja ohjaavat toimiani edelleen. Ensinnäkin, tuo pikkupojan into ja heittäytyminen pelaamiseen, mikä on muuttunut yrittämiseksi ja itseni kehittämiseksi. Toiseksi, opettajan antama malli auktoriteetistä, välittämisestä ja suoruudesta. Jos opettaja olisi antanut jälki-istuntoa ilman pysäyttävää keskustelua (mitä tuohon aikaan tapahtui), en olisi ymmärtänyt mistä siinä oli kyse ja homma olisi jatkunut samaan malliin. Ihailin jo ennen episodia opettajaani. Hän käytti asemaansa hienosti ja viesti meni perille. Muutos oli iso. Syntyi molemmin puolinen luottamus ja hieno tunneyhteys.

On tärkeää, ettei käytä auktoriteetin asemassa valtaansa väärin, vaan tilanteen vaatimalla tavalla, niin kuin opettajani tuolloin. Edellä mainituista ominaisuuksista on ollut ja tulee olemaan paljon hyötyä urallani sekä elämässä yleensä. Ihmisillä on hyvä olla rajoja, elämmehän toisten ihmisten kanssa. 🙂

-Lauri

Torstai

Torstai

Istun M Room -parturissa ja odotan vuoroani hiustenleikkaukseen. On kulunut taas hetki edellisestä kerrasta. Tässä hiustyylissä on matkattu Skotlannissa ja velipojan häissä. Paljon hienoja isoja tunteita on edellisen parturikäynnin jälkeen koettu. Kun näitä nyt leikataan, nuo kokemukset ja tunteet voi siirtää muistojen kirjaan. Kirjasta valitsen tarpeelliset voimavarat seuraavia kokemuksia varten. On aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Voitetusta pelistäkin otetaan mukaan kaikki hyödyllinen, mutta seuraava peli alkaa taas nollasta. Tällöin tarvitsee olla nälkäinen ja haluta sitä voittoa mahdollisimman paljon. Jos ei ole nälkä, harvoin pääsee tasolleen. Hiustenleikkuu toimii tässä minulle hyvänä prosessina. Kun hiukset lyhenee ja ulkonäkö muuttuu, on helppo sisäistää irtipäästäminen ja luoda uusi alku.

Tässä vaiheessa yleensä selailen muistojen kirjaa taaksepäin. Nyt mieleni valtaa kiitollisuus ihmisiä kohtaan, jotka ovat auttaneet matkan varrella auttamisen ilosta, ilman sen kummempaa korvausta. Näitä ihmisiä on yllättävän monta. En kirjoita nimillä, he kyllä lukiessaan tämän ymmärtävät ketä tarkoitan. Seuraavaksi he varmaan ilmoittavat minulle kirjoittavansa sellaisen laskun, että saan perua sanani. 😉 Suomalaista vaatimattomuutta. Alla muutama esimerkki.

Suorasanainen, rehellinen ja mukava herrasmies on auttanut meitä ainakin kuukauden työpanoksella laki- ja sopimusasioissa. Hän on tehnyt hommia vuorokauden jokaisena ajankohtana, ollen lähes aina tavoitettavissa. Hän on vastannut ja hoitanut asiat aina nopeasti, tehokkaasti ja laadukkaasti. Kysyttäessä syytä hänen auttamishaluunsa, vastaus on ollut halu auttaa nuoria potentiaalisia yrityksiä; niin kuin me kuulemma olemme.

Eräs luova, innokas ja paljon kokenut bisnesmies on tehnyt kanssamme töitä jo pitkään. Hän on auttanut ja opastanut neuvotteluissa, reissannut kanssamme, toiminut tulkkina ja isähahmona. Hänestä on tullut osa tiimiä. Omien sanojensa mukaan hän auttaa, koska on itse tehnyt aikanaan virheitä ja olisi silloin kaivannut apua. Hän haluaa, että me ei kuljettaisi samoihin monttuihin. Hänellä on erityisen lämmin ja iso sydän.

Suomessa on vielä ihmisiä, jotka haluavat toisille hyvää. He tekevät asioita, vaikka näköpiirissä ei olisi itselle varmaa hyötyä. Toki edellä mainitut henkilöt tulevat hyötymään Vetokaton menestyksestä, vähintäänkin välillisesti. He ovat kuitenkin täysin omalla riskillä lähteneet mukaan. Tämä merkitsee minulle paljon ja haluan heidänkin hyötyvän tästä. Olen onnellinen ja kiitollinen kaikista ihmisistä, jotka auttavat toisia.

Parturikampaajilla on selkeästi muitakin tehtäviä, kun hiusten leikkaaminen. He toimivat myös monesti kuuntelijoina ja ”terapeutteina” asiakkailleen. Kävelen lyhennetyssä hiustyylissäni kadulle ja tunnen taas innon tuulahduksen joka vetää minua kohti tulevaisuuden seikkailuja ja kokemuksia.

-Lauri

Iso-Britannia

Saavun hotellille, on väsynyt mutta huikea olo. Lämmin vesi valuu ammeeseen. Kuuden tunnin päästä on lähtö lentokentälle ja takaisin Suomeen. En tiedä tuleeko uni. On niin hyvä olla. Nyt on yksityiskohdat sovittu todella isosta diilistä. Lakimiehet viimeistelevät vielä sopimuspaperit ja pian tulen takaisin allekirjoittamaan ne. Mielessä pyörii viime päivien tapahtumia.

Reissun ensimmäisenä aamuna, maanantaina kirjauduimme sisään ristikkotehtaalle. Vastassa oli epäileviä ja odottavia kasvoja. Pojat valmistelivat Vetokaton kokoonpanoaseman kuntoon ja kokosivat testinipun. Kamerat pyörivät. Tehtaan puolelta yksi henkilö oli palkattu opiskelemaan Vetokaton valmistusta. Johtajat kävivät ihastelemassa valmistuksen nopeutta ja helppoutta. Tehtaan omia työntekijöitä ilmestyi välillä ihmettelemään, mitä pojat tekevät.

Tiistaiaamuna oli ensimmäinen Vetokaton asennus, joka järjestettiin tehtaan omalle väelle. Toimitusjohtaja painotti esittelypuheessaan miten Vetokatto tulee varmistamaan työpaikkoja tulevaisuudessa. Puhetta kuunnellessani tajusin, miten iso mahdollisuus Vetokatto on Briteissä. Se tuntui hienolta. Demo meni hyvin ja ilmeet olivat sen mukaiset. Oli nautinto päästä seuraamaan tilannetta.

Teimme kahden päivän aikana yhteensä neljä asennusnäytöstä tehtaan asiakkaille, yhteistyökumppaneille ja johdolle. Vetokaton vastaanotto ei olisi voinut olla parempi. Neuvottelut etenivät iltaisin ja menivät todella hyvin. Saimme mielenkiintoisia ehdotuksia ja lopulta huikean sopimuksen; juuri sen suuntaisen kuin halusimmekin. Heillä on todellinen halu ristikkorakentamisen kehittämiseen. Briteissä tehdään paljon yksinkertaisia, korkeita kattoja ja Vetokatto sopii näille massamarkkinoille todella hyvin.

Keskiviikkoiltana uloskirjautuessamme hymy oli leveä näillä aiemmin epäilevillä kasvoilla. Tehtaalla oli tapahtunut uskomaton ilmapiirin muutos. Ei meinattu päästää lähtemään. Saimme useita uusia hienoja kavereita. 🙂

Muistelen mitä kaikkea onkaan tapahtunut näiden päivien aikana ja hymy nousee omillekin väsyneille kasvoilleni. Olen todella kiitollinen ja ylpeä tiimistämme. Kaikki on tehty niin hyvin kuin on pystytty ja kaikki on mennyt nappiin. Vaikka on painettu pitkää päivää, huumori on kukkinut ja aamulla on jaksettu nousta seuraavaan haasteeseen. Iso kiitos ja hatunnosto teille Lauri S, Leevi ja Jukka. Olette huikeita ihmisiä ja ystäviä!

Meillä on käsissämme upea teknologia, joka soveltuu kaikkialle maailmaan. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin muille mantereille. Unelmat käyvät toteen, askel kerrallaan. Uskokaa ja tehkää kovasti töitä unelmienne eteen, sillä ne voivat toteutua!

-Lauri

Kohti Skotlantia

On perjantai, mieli on korkealla ja on todella innokas olo. Sunnuntai-iltapäivänä lentokone lähtee viemään neljän hengen tiimiämme Britteihin, Skotlantiin. Reissua on valmisteltu jo hetken aikaa ja askelmerkit on mallailtu kohdilleen. Pientä jännitystä on havaittavissa. Tällä reissulla nimittäin ihan kaikki on mahdollista.
Skotlannissa teemme Vetokaton demo-asennuksen isolla tehtaalla noin neljällekymmenelle kattoristikoita käyttävälle yritykselle. Demokohde on niin yksinkertainen, että olen todella luottavainen sen onnistumisen suhteen. Muutama merkittävä ero rakentamisen tavassa löytyy. Ristikossa käytettävän puun vahvuus on Suomessa yleensä 42mm, heillä 35mm. Ristikkojako Suomessa 900mm, heillä 600mm. Lisäksi he käyttävät huomattavasti vähemmän aluskatteita. Aluskatteen sijaan he umpeenlaudoittavat laudalla. Vetokatto voi aikaansaada rakennuskulttuurin muutosta, ainakin siellä ollaan kovasti innostuneita mahdollisuudesta. 
Viivymme Skotlannissa neljä päivää, joista yksi päivä menee Vetokaton valmistusnäytökseen ja kahtena-kolmena päivänä teemme demo-asennuksia valmistamallamme nipulla. Kun pojat tekevät asennuksia, vastailen yrityksille kysymyksiin ja neuvottelen sopimuksesta tämän ison ristikkotehtaan kanssa. 
Viime aikoina on tapahtunut paljon. Olemme saaneet julkaistua hienon 360°videon. Videoa oli todella hauska tehdä. Harvoin saan asentaa ristikoita juhlapuku päällä ja valkoiset hanskat kädessä. Harmi kun en löytänyt siniristi kravatteja siihen hetkeen. Minne vasaran laittaa, taskuunko? On mielenkiintoinen nähdä, minkälaisen vastaanoton video saa ulkomailla. Hullut Suomalaiset asentaa OK-talon ristikot juhlapuku päällä. 😀 
Olemme palkanneet lisää työvoimaa, etsineet sopivaa toimitilaa ja alkaneet etsimään kokenutta ulkomaan bisneksen rakentajaa, mikä onkin haastava tehtävä. Aika harva nimittäin on rakentanut menestyvää bisnestä maailmalle. Muutaman olen päässyt kuitenkin tapaamaan. Tämä rekrytointi on iso ja tärkeä pala kokonaisuutta. Meillä itsellämme ei ole kokemusta isosta hallitusta kasvusta, joten siihen on tärkeä saada sellaisen kokenut ihminen. Monta asiaa on opeteltu kantapään kautta, tätä ei haluta mennä samalla kaavalla. 
Viime päivinä olen luonut eri vaihtoehtoja, miten Skotlannissa asiat voivat mennä. Ihan laidasta laitaan, jottei tulisi vastaan tilannetta mihin ei osaisi reagoida bisneksen kannalta oikein. Saa nähdä osuuko yksikään skenaario oikeaan. Viikon päästä ollaan joka tapauksessa kokemuksen-pari rikkaampia. Kun muistaisi vielä nauttia hetkestä. Hienosti se menee. 🙂
-Lauri

Laidasta laitaan

Olemme etsineet meille sopivaa rantatonttia jo muutaman vuoden ajan. Iloksemme sopiva vihdoin löytyi. Jätimme tarjouksen sisälle ja nyt innokkaina odotamme myyjien vastausta. Vetokatto-neuvottelut etenevät hienosti brittien kanssa ja valmistelemme sinne lähtöä. Mieli on todella korkealla ja on hyvä olla.

Sitten Leevi soittaa. Hän kertoo äidillämme olevan joitain jälkioireita aivoverenvuotoon liittyen. Sovimme, että Leevi käyttää tarvittavan ajan äidin tukemiseen ja kuljettamiseen tutkimuksesta toiseen. Mielialani laskee, mutta en halua uskoa että olisi kyse pahemmasta. Leevillä kuluu koko päivä äidin kanssa ja lopulta äiti jää sairaalalle yöksi.

Nyt sairaalareissu on venynyt jo viikon mittaiseksi. Olen jutellut puhelimessa äitini kanssa ja käynyt vierailulla sairaalalla. Toissapäivänä sain puhelun lääkäriltä. Lääkäri kertoi aivoista löytyneestä uudesta pienestä vuodosta, joka ei ole yhtä vaarallinen kuin ensimmäinen, mistä kaikki sai alkunsa. Jos vuoto ei parane itsestään, ei tarvitse kuin porata reikä kalloon, eikä poistaa isompaa palaa niin kuin viimeksi.

Sydämestäni kouraisee todella puhelun jälkeen. Tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että olen menettämässä äitini. Olen ajamassa sijoittajatapaamiseen. Matka kestää onneksi yli tunnin, sillä itken matkasta ainakin puolet. Ne kyyneleet ovat surun ja luopumisen pelon pisaroita. Itkeminen helpottaa ja tunnen kuinka iso möhkäle sulaa rinnastani. Tajuan luopumisen olevan edessä, mutta se ei välttämättä ole vielä aikoihin. En voi sitä tietää. Ehkä saan olla vielä äitini lähellä ja rakastaa häntä. Ehkä lapsillani on vielä tämäkin mummi jonka kanssa leikkiä ja temmeltää. Ehkä saan olla vielä äitini tukena ja antaa hänelle edes vähän takaisin mitä olen häneltä saanut.

Tilanne sairaalassa heittelee ja nyt näyttää hyvältä. Luultavammin äiti selviää tästäkin, enkä menetä häntä vielä. Joskus se kuitenkin tapahtuu. Se on minun hyvä muistaa ja ymmärtää. Minulla on vain yksi äiti. Hieno ja rakas ihminen, joka on taistellut ja pitänyt puoliani. Nyt saamme taistella hänen kanssaan hyvän tulevaisuuden toivossa. Toivon kovasti kaiken menevän hyvin. Olet maailman rakkain ja tärkein äiti.

-Lauri

Elämä, lahja.

Hyppään Opel Omegaan kuskin paikalle. Vuoden nuorempi veljeni istuu apukuskin paikalle. Mieleni on kevyt ja iloinen, ehkä hieman riehakaskin. Lähdemme ajamaan hiekkatietä kaverille päin. Ajamme reipasta vauhtia tietä peltojen keskellä, joka kaartaa loivasti metsään. Metsätie nousee pienelle kukkulalle ja kukkulan jälkeen tiessä on yhtäkkiä iso routapatti. Opelin toinen eturengas osuu pattiin ja kääntää auton sivuluisuun. Vaistomaisesti yritän oikaista autoa tien suuntaan, sitten kaikki pimenee.

Yritän nousta istumaan, ei onnistu ja jälleen pimenee. Mieleni vaeltaa mustassa sumussa, sitten näen vakavat ystävälliset kasvot ja jälleen mustaa. Jonkun ajan kuluttua kuulen ääniä ja jaksan nyt pitää silmiäni auki pidempään. On kirkasta ja valkoista, eikä pääni liiku. En ymmärrä missä olen. On todella sekava olo. Vaivun mustaan helpotuksen tuovaan utuun.

Näen vanhempani, jotka ovat juuri saapuneet sairaalaan. He ovat huolissaan ja iloisia yhtä aikaa. Huomaan pääni, käsieni ja rintani olevan vahvoissa siteissä. Muisti alkaa palata. Nyt alan tajuta mitä on tapahtunut, mutta en osaa suhtautua siihen. Olen liikuttuneessa tilassa vanhempieni reaktion takia. Olen sentään elossa.

Seuraavat viikot sairaalassa ovat minulle tuskaa. Minun on vaikea olla autettavana. Minulta on murtunut nikamia rintarangasta, neljäsosa kasvojeni nahkasta on jäänyt tielle ja yli 200 metallitikkiä vaativat haavat käsissä ja rinnassa. Kykenen köllöttämään vain yhdessä asennossa sairaalavuoteella.

Hoitajat ja lääkärit ottavat minut hienosti huomioon. Nuoren kahdeksantoista ikäisen pojan mieltä lämmittää, kun hoitajat kehuvat ja haluavat piristää päivää. Pienet läpät; ”laitatko ylimmät napit kiinni, ettei katse jäisi jatkuvasti kiinni rintalihaksiisi” saavat mieltä ylöspäin sen ankeuden keskellä. Kaikkein haastavinta sairaalajakson aikana on olla paikallaan. Kun on himourheilija, elämä loppuu jos ei pysty liikkumaan. Kipuun tottuu, sen kanssa pystyy elämään, mutta paikallaanolo laskee elintoimintoja ja mieli vaipuu maan alle.

Sain kuulla, kuinka Opelin rengas oli tökännyt pientareen puolelle ja lähtenyt pyörimään katon kautta ympäri päätyen kahden ison männyn väliin. Olin lentänyt tuulilasin läpi heti pientareeseen osumisen jälkeen ja auto oli jatkanut pyörien matkaansa. Auto oli pyörähtänyt sopivasti, etten jäänyt sen alle. Veli oli pysynyt koko pyörimisen ajan autossa ja ihmetellyt, minne olin hävinnyt, kun auto viimein pysähtyi. Hän soitti kaverin paikalle, joka antoi ensiavun tilanteessa. Kaveri oli vapaapalokunnassa ja osasi auttaa. Iso kiitos hänelle! Pelastushelikopteri ei löytänyt meitä, paloauto suistui tieltä ja lopulta ambulanssi löysi paikalle ensimmäisenä ja vei minut sairaalaan.

Onneksi on läheiset ja ystävät. Aina kun joku käy vierailulla, tuntuu kuin valo olisi tullut huoneeseen. Ystävät työntävät minua rullatuolissa ja minulla on hauskaa. Hoitajat eivät tykkää meidän vauhdista ja temppuiluista. Pääni alkaa selviämään lääkehöyryistä. Ymmärrän kuinka terveys ja elämä on lahjaa. Elämä voi päättyä tai vaikeutua kenellä- ja milloin tahansa. Edes minä, mielestäni teräsmies, en mahda sille tosiasialle mitään. Tiedän taistelevani itseni jälleen kuntoon nopeasti vammoistani huolimatta. Muuttuuko elämässäni kuitenkaan mikään? Sairaalasängyllä maatessani tajuan; jos aikani olisi loppunut nyt, minulla olisi jäänyt monta riitaa ja kinaa sopimatta. En myöskään ollut kertonut ystävilleni ja läheisilleni kuinka tärkeitä ja rakkaita he minulle ovat.

Tuosta tapaturmasta on jo noin kolmetoista vuotta aikaa. Se on muovannut minua ihmisenä. Olen rauhoittunut ja osaan pysähtyä hetkeen. Toipumisen aikana jouduin olemaan ilman kovaa treeniä. Huomasin pystyväni siirtämään intohimon ja kiinnostuksen energiaa myös muualle. Se oli valtava oivallus ja sen myötä mm, työni on minulle mahdollisuus ja intohimon kohde. Edelleen opittavaa riittää. Ilman tuota onnettomuutta olisin luultavasti hyvin erilainen ihminen. Olen hyvin kiitollinen kaikille minua auttaneille ja tukeneille ihmisille. Erityisesti sinulle silloinen vapaapalokunnan harrastaja ja nykyinen ambulanssissa ihmisiä auttava ammattilainen. 🙂

-Lauri

Veli ja yhtiökumppani

Minun ja veljeni Leevin ikäero on viisi vuotta. Olen vanhin ja Leevi on nuorin meistä viidestä sisaruksesta. Olemme kokeneet paljon elämää yhdessä. Pääni täyttyy monenlaisista tunteista ja kokemuksista. Sormeni eivät meinaa saada aikaan tekstiä. Mieleni on liian täynnä tunteita ja muistoja pystyäkseni jäsentelemään niitä.

Puhelin soi, ajatukseni singahtavat välittömästi kauas Skotlantiin. Puhelu tekee hyvää. Pääni on nyt huomattavasti selkeämpi.

Muistan, kuinka jo pienenä ihailin reipasta ja menevää pikkuveljeäni. Viiden vuoden ikäero ei ole haitannut meidän kemiaa. Alkuun olin se ihmettelevä ja suojeleva isoveli, myöhemmin leikki-, peli- ja treeni kaveri, ystävä, kilpailija, kämppis, työkaveri ja yhtiökumppani. Kun muistelen yhteistä koettua elämää, silmiini nousee onnen pisaroita; miten voinkaan olla niin onnekas, että minulla on niin hieno suhde veljeeni.

Tarinoita on vaikka kuinka paljon yhteisistä toilailuista. Keskitytään kuitenkin työpuoleen seuraavaksi. Yhdellä isommalla työmaalla vaihdoimme mielipiteitä niin että koko työmaa kaikui. Muut timpurit lopettivat työnteon ja ihmettelivät suu auki. Meistä se oli vaan normaalia mielipiteen vaihtoa. Useampaan kertaan työmailla on meille tultu sanomaan: ”taidatte olla veljeksiä”. Perusteluina havaintoon on ollut mm. ”saumaton yhteistyö, osaatte varmaan lukea toistenne ajatuksia, olette niin saman näköisiä ja annatte välittömän palautteen puolin ja toisin. Välillä äänikin nousee niin kovaksi, että pakko olla läheisiä”. Kun vielä rakennettiin, välillä oikeasti tuntui siltä, että osaa lukea toisen ajatuksia. Tuli hetkiä, kun tarvitsi jotain työkalua tai apua, eikä ehtinyt edes sanoa mitään niin toinen ojensi jo työkalua tai tuli auttamaan. Tai oli kysymässä jotain, mutta ei ehtinyt kysyä, kun toinen jo vastasi siihen.

Olemme Leevin kanssa todella kilpailuhenkisiä. Olemme lähes aina kilpailleet keskenämme. Alkuun se ei tietenkään ollut kovin tasaista, mutta myöhemmin tasoittuessaan on puskenut molempia äärirajoille ja eteenpäin. Kilpailuhenkisyys ilmeni myös vapaa-ajalla, molempien piti koittaa saada viimeinen sana. Läheisillä ja ystävillä on todella ollut kestämistä.

Nykyään tuosta kilpailuhenkisyydestä on isosti hyötyä työssämme. Tosin toisiamme vastaan emme oikein voi kilpailla. Olemme ehkä sen verran aikuistuneet, että osaamme suunnata sitä oikeaan suuntaan. Meillä on hyvin erilaiset roolit yhtiössä, mikä sopii hienosti. Ainainen kilpaileminen on hyvin kuluttavaa. Yhteinen kaksikymmentäviisi vuotinen taival on muokannut suhteestamme niin hienon, ettei sitä edes voi ymmärtää. Se tuntuu kuitenkin upealta. Sanat eivät riitä kuvailemaan sitä tunnetta. Ja yhteinen taival jatkuu edelleen. Se muovautuu ja kehittyy uusiin suuntiin, enkä osaa edes kuvitella millainen se on kahdenkymmenenviiden vuoden päästä.

Kiitos tähänastisesta. Olet rakas veli ja tärkeä ihminen.

-Lauri

Yrittäjän itsekuri ja tahtotila

Herään aamulla kuudelta, vaikka toimistotyöntekijät joihin itseni luen, aloittavat työt 8-9 aikaan. Juon kupin kahvia ja lähden aamujumpalle. Tänään on maanantai ja minulla on paastopäivä. Paastopäivänä juon aamulla kupin kahvia ja muuten päivän aikana paljon vettä, mutta ruokaan en koske ennen yhdeksää illalla.

Miksi ihmeessä toimin näin? Olen huomannut säännöllisen päivänaloituksen olevan minulle tärkeä asia. Sisäinen kelloni toimii siten, että olen kuudelta herätessäni virkeämpi kuin vaikka kahdeksalta. Ero on valtava. Samoin aamujumppa tekee todella hyvää; kroppa ja mieli heräävät, eikä minun tarvitse varata illaksi aikaa urheilulle. Voin olla illat perheeni ja ystävieni kanssa.
Miksi paastoan kerran viikossa 24 tuntia? Paastoaminen tekee minulle ihmeen hyvää. Löydän itsestäni voimavaroja mitä en tiennyt olevan edes olemassa. Olo on todella terävä ja aistit ovat ihan eri tasolla; haistan ruoan jo todella kaukaa ja kasviksetkin tuoksuvat hyviltä. Aivoni toimivat paremmin ja saan tehokkaasti aikaan asioita eikä hyvää työaikaa ei mene hukkaan ruokailun takia. Myös kärsivällisyyteni ja pinna kasvavat, oloni on rauhallinen ja levollinen. 🙂
Aikaisemmin verensokerin ollessa alhaalla minusta tuli kärttyinen ja helposti ärsyyntyvä, mutta ei enää. Paastoamiskokemuksen myötä olen ymmärtänyt senkin olleen opittu tapa, jossa sain luvan kanssa purkaa itseäni muihin. Olihan minulla hyvä syy; alhainen verensokeri.
Itsekuri ja vahva tahtotila auttavat minua yrittäjänä työskennellessäni. Nuo ominaisuudet mahdollistavat omatoimisen työskentelyn, jossa kukaan ei katso perääni. Ihmisen luonto tahtoo olla sellainen, että se helposti menee sieltä missä aita on matalin. Jos ei pidä kiinni rutiineistaan ja tavoitteistaan, ote voi olkaa lipsua ja kohta huomaa, ettei asiat tapahdukaan itsestään.
Viime viikkoina minulta on kysytty moneen kertaan, miten jaksan henkisesti ja fyysisesti? Vastaus kysymykseen on minulle helppo: Hienosti, paremmin kun aikoihin. Olen löytänyt itsestäni uuden ominaisuuden. Kun välillä päivät venyvät ja tulee tehtyä pitkiä jaksoja töitä, pystyn ottamaan menetettyä yhteistä aikaa perheen kanssa takaisin vaikka keskellä päivää. Esimerkiksi käymällä ulkona syömässä ja kaupoilla. Se kertoo minulle tahtotilastani perhettäni ja itseäni kohtaan. Ei työt tekemällä lopu, mutta kaikki muu voi loppua vain työtä tekemällä.
-Lauri