Hyvä paha sinnikkyys

Mieleeni nousee muisto lapsuudesta. Olin 12-vuotias. Olin päättänyt tehdä itselleni jääkiekkokaukalon meidän rantaan ”biitsi”-kentän hiekalle. Rakentaisin laudoista kaukalon laidat ja nostaisin uppopumpulla järvestä veden. Kerroin aikeistani vanhemmilleni. En mielestäni saanut selkeää vastausta, epäilevä fiilis keskusteluista jäi.

Tiesin työmaakopista löytyvän uppopumpun ja sähköjohtoakin olevan tarpeeksi, jotta saan sähköt 70 metrin päähän rantaan. Aloin rakentamaan kaukalon laitoja. Betonimuoteista purettua lautaa oli riittävästi ja rakensin kuusi lautaa korkeaa (60cm) laitaa koko kentän ympäri. Rakennusvaihe meni kivasti. Koulun jälkeiset illat täyttyivät rakentamisesta ja pelaamisen haaveilemisesta. Aikaa meni noin kolme viikkoa.

Kun kaukalo oli valmis, tuli ensimmäiset kovat pakkaset. Oli lähes -20° pakkasta ja koulusta päästyäni aloin virittämään sähköjä rantaan. Naama ja sormet olivat jäässä, kun viimeinen sähköjohto oli aukaistu. Mutta sen pituus ei riittänytkään, johto jäi noin viisi metriä vajaaksi rannasta. Sisälläni kiukku kuohahti. Juoksin 70 metrin matkan ylös työmaakopille itku kurkussa. Kaivoin uppopumpun esiin. Huomasin siinä olevan pitkän johdon ja into ja ilo nousi jälleen pintaan.

Kannoin pumpun rantaan. Rannassa huomasin, kuinka kylmä alkoi sattumaan varpaissani. En välittänyt, sillä halusin saada ensimmäisen jääkerroksen jäädytettyä. Juoksin hakemaan vielä halogeenivalon sillä pimeys haittasi jo näkemistä. Liitin uppopumpun johdon ja vedin pumpun jäälle nähdäkseni mihin kohtaan avanto olisi hyvä tehdä. Otin kirveen ja aloin hakkaamaan jäähän sopivaa reikää. Alku sujui kivasti, kunnes jäinen vesi alkoi roiskumaan jokaisen lyönnin seurauksena naamalle ja silmille. Olo alkoi muuttumaan tuskaiseksi. Hanskat ja haalarin hihat kastuivat litimäräksi ja jäätyivät tönköiksi. Silmät eivät meinanneet pysyä auki kun silmäripset alkoivat tarttumaan toisiinsa.

Raivo liikutti kättä ja lopultakin neliön muotoinen jääpala irtosi. Painoin sen nopeasti jään alle. Heitin hanskat sivuun ja koitin lämmitellä sormia halogeenivalon lämmössä. Otin lampun käteen ja koitin lämmitellä naamaani. Totesin sen turhaksi joten otin metallisen pumpun paljaisiin käsiini. Asensin sen lautaan kiinni roikkumaan ja sitten avantoon. Lähdin vetämään jäistä pumpun letkua kentälle päin vain huomatakseni, että se oli ihan liian lyhyt, eikä yltänyt lähellekään kenttää. Kylmyys ja valtava pettymys sai kyyneleet ja raivon pintaan.

Kun järki alkoi toimia, mietin hetken miten saisin veden kentälle. En keksinyt mitään, eikä oloa helpottanut tieto siitä, että kaikki tavarat piti kerätä vielä takaisin paikoilleen. Luovutin ja lähdin laahustamaan lämpimää kohden itkien ja tuntien vahvaa pettymystä.

Sisällä lämpimässä, veren alettua kiertämään, päätin että hommaan pidemmän letkun. Sen avulla pääsen pian luistelemaan omalle jäälle. Laitoin kuivat hanskat ja pipon ja lähdin keräämään levittämäni tavarat takaisin paikoilleen. Takaisin sisälle päästessäni kello oli jo paljon. Läksyt jäivät tekemättä, mutta mieli oli luistelemassa jo omatekemällä jäällä.

Uusi letku maksoi paljon. En muista kuinka kauan meni, että sain sen vihdoin ostettua. Muistan kuitenkin mitä sen jälkeen tapahtui. Oli jälleen kylmä. Tein kaiken järkevämmin, kuin edelliskerralla ja olin melko hyvässä lämmössä käynnistäessäni uppopumpun. Juoksin letkun päähän ja vesi alkoi valumaan letkusta kentälle. Tunsin suunnatonta iloa ja riemua, kunnes veden tulo yhtäkkiä lakkasi. Juoksin pumpulle ja nostin sen vedestä. Huomasin pumpun olevan täynnä hiekkaa ja jäätynyttä sohjoa. Samalla minun oli taas todella kylmä ja rintaa puristi ikävästi.

Oma jää jäi tekemättä ja kaukalon purku oli edessä seuraavana kesänä.

Pieni poika olisi tarvinnut osaavaa apua jäädytysurakkaan, mutta omasta mielestään itse piti pärjätä ja osata kaikki. Sisua oli riittävästi. Tietoa ja taitoa myös. Ympäristön vaikuttamiin muutoksiin en kuitenkaan osannut reagoida paineen alla oikealla tavalla.

Huomaan pikku-Laurissa ja vähän isommassa Laurissa yhtäläisyyksiä. Pitäisi pärjätä itse ja osata jo kaikki. Liiallisena sinnikkyys kääntyy kuitenkin itseä vastaan. Se voi saada lyömään päätä seinään aivan turhaan tai jopa suututtaa neuvottelukumppanit. Onneksi nykyään huomaan kun sinnikkyyteni menee yli. Silloin pysähdyn ja toimin toisin!

-Lauri

Koti-ikävä

Lentokone nousi juuri mustalle taivaalle. Mieleeni nousee läheiset rakkaat ihmiset. Näen heidät jälleen muutaman tunnin kuluttua. Ikävä painaa jo mieltäni, enkä malttaisi odottaa jälleennäkemistä. Olin viisi päivää reissussa. Työn puolesta se tuntuu paljon lyhyemmältä ajalta, mutta viisi päivää erossa rakkaista tuntuu paljon pidemmältä.

Työreissut muistuttavat ajoista, jolloin ei ollut perhettä. Illalla kun kömpii sänkyyn, sänky tuntuu tyhjältä ja tunteettomalta. Kukaan ei ole toivottamassa hyvää yötä, kenenkään kylkeen ei voi painautua, eikä kukaan ole kertomassa kuinka paljon rakastaa ja välittää. Kun nukahtaa, herää aamulla ja tuntee yön olleen todella lyhyt. Kun on tottunut heräämään muutaman kerran yössä, ”läpinukuttu” yö tuntuu vajaalta. Kotona on todella ihanaa, kun saa nukahtaa muutaman kerran yössä jolloin yöt tuntuvat ruhtinaallisen pitkiltä. 🙂

Sinkkuna nautin omasta tilasta ja ajasta. Toki edelleen nautin, mutta muutaman päivän jälkeen alan jo kaipaamaan kaikkea sitä mitä perhe tuo elämääni. Perheen kautta on mm. helpompaa hallinnoida työn ja vapaa-ajan suhdetta. Kun on perheen parissa, silloin lähtökohtaisesti en ole töissä, vaan vapaalla. Työreissulla teen työtä käytännössä koko ajan.

Perhe-elämä ei aina ole helppoa. Eteen tulee jatkuvasti tilanteita joissa on hyvä osata suhtautua aikuismaisesti, eikä lähteä lapsen mukaan taistelemaan sovituista rajoista. Se on välillä raskasta, enkä aina koe onnistumisen tunteita. Kaikesta huolimatta se on äärimmäisen palkitsevaa. Sain reissussa ollessani videon, jossa rakas tyttöni väsyneenä ja surkeana nyyhki ikäväänsä isäänsä, minua kohtaan. Video nosti ikävän ja onnen kyyneleitä silmäkulmiini. Vaikka en ole onnistunut täydellisesti isänä, jossakin olen sentään onnistunut ja sen tuntuu ihanalta.

En vaihtaisi elämääni kenenkään kanssa. Vaikka ruuhkavuodet painavat ja vauhtia on joka puolella vähintäänkin tarpeeksi, koen elämäni mielekkäänä ja palkitsevana. Olen kiitollinen tilanteestani, kaikin puolin. Ihana tunne valtaa kehon, kun kone alkaa laskeutumaan Helsinki-Vantaan lentokenttää kohden ja tiedän saavani rakkaat syliini pian.

-Lauri

Oppeja nuoruudesta

Olipa kerran innokas kymmenvuotias poika, joka halusi vain pelata ja pelata. Välitunnit olivat parasta mitä koulu pystyi tarjoamaan, ainakin pojan mielestä. Koulu meni niin kuin meni. Mieli vaelteli pelikentällä erilaisten harhautusten ja kuvioiden perässä, luoden mitä ihmeellisempiä ratkaisuja. Erään kerran poika oli juuri ampumassa suoraan syötöstä palloa maaliin, kun napakka ääni keskeytti:

-Lauri sinun pitää mennä nyt!

-Häh! Mitä nyt? tuhahdin. Pikkuhiljaa aloin rekisteröimään luokkahuoneen, muut oppilaat, opettajan ja ovella seisovan erityisopettajan.

-Menehän nyt Lauri, opettaja toisti lempeästi.

Minua harmitti kovasti ja huutelin opettajalle jotain hölmöä poistuessani luokasta erityisopettajan perässä. Kävellessämme erityisopettajan huonetta kohden, minua alkoi harmittamaan käytökseni. Tykkäsin opettajastani, itseasiassa hän oli viehättävä nuori nainen.

Erityisopettajan istunnon jälkeen seisoessani ruokajonossa, opettajani tuli ja otti minut syrjään jonosta. Hän alkoi puhumaan käytöksestäni ja siitä, että hänestä tuntui, etten kunnioita häntä. Hävetti, halusin painua maan alle. Lupasin ettei käytökseni enää toistu.

Muutin vuoden sisällä toiselle paikkakunnalle. Lähtiäislahjaksi valoin opettajalleni  tinasta sydänkaulakorun. Kaivertaessani sydämmen muotoa puuhun, hän oli mielessää. Tuolloin en tajunnut, kuinka tärkeä opettajasta oli tullut minulle. Opettaja oli toiminnallaan saanut aikaan turvallisen ja mielekkään ilmapiirin. Halusin joka päivä kouluun, vaikka koulu ei sinänsä kiinnostanutkaan.

Muistelen lämmöllä aikaa, kun sain olla hänen oppilaanaan. Kiitos hänelle. Huomaan kaksi merkittävää asiaa noista ajoista, jotka kantavat ja ohjaavat toimiani edelleen. Ensinnäkin, tuo pikkupojan into ja heittäytyminen pelaamiseen, mikä on muuttunut yrittämiseksi ja itseni kehittämiseksi. Toiseksi, opettajan antama malli auktoriteetistä, välittämisestä ja suoruudesta. Jos opettaja olisi antanut jälki-istuntoa ilman pysäyttävää keskustelua (mitä tuohon aikaan tapahtui), en olisi ymmärtänyt mistä siinä oli kyse ja homma olisi jatkunut samaan malliin. Ihailin jo ennen episodia opettajaani. Hän käytti asemaansa hienosti ja viesti meni perille. Muutos oli iso. Syntyi molemmin puolinen luottamus ja hieno tunneyhteys.

On tärkeää, ettei käytä auktoriteetin asemassa valtaansa väärin, vaan tilanteen vaatimalla tavalla, niin kuin opettajani tuolloin. Edellä mainituista ominaisuuksista on ollut ja tulee olemaan paljon hyötyä urallani sekä elämässä yleensä. Ihmisillä on hyvä olla rajoja, elämmehän toisten ihmisten kanssa. 🙂

-Lauri

Elämä, lahja.

Hyppään Opel Omegaan kuskin paikalle. Vuoden nuorempi veljeni istuu apukuskin paikalle. Mieleni on kevyt ja iloinen, ehkä hieman riehakaskin. Lähdemme ajamaan hiekkatietä kaverille päin. Ajamme reipasta vauhtia tietä peltojen keskellä, joka kaartaa loivasti metsään. Metsätie nousee pienelle kukkulalle ja kukkulan jälkeen tiessä on yhtäkkiä iso routapatti. Opelin toinen eturengas osuu pattiin ja kääntää auton sivuluisuun. Vaistomaisesti yritän oikaista autoa tien suuntaan, sitten kaikki pimenee.

Yritän nousta istumaan, ei onnistu ja jälleen pimenee. Mieleni vaeltaa mustassa sumussa, sitten näen vakavat ystävälliset kasvot ja jälleen mustaa. Jonkun ajan kuluttua kuulen ääniä ja jaksan nyt pitää silmiäni auki pidempään. On kirkasta ja valkoista, eikä pääni liiku. En ymmärrä missä olen. On todella sekava olo. Vaivun mustaan helpotuksen tuovaan utuun.

Näen vanhempani, jotka ovat juuri saapuneet sairaalaan. He ovat huolissaan ja iloisia yhtä aikaa. Huomaan pääni, käsieni ja rintani olevan vahvoissa siteissä. Muisti alkaa palata. Nyt alan tajuta mitä on tapahtunut, mutta en osaa suhtautua siihen. Olen liikuttuneessa tilassa vanhempieni reaktion takia. Olen sentään elossa.

Seuraavat viikot sairaalassa ovat minulle tuskaa. Minun on vaikea olla autettavana. Minulta on murtunut nikamia rintarangasta, neljäsosa kasvojeni nahkasta on jäänyt tielle ja yli 200 metallitikkiä vaativat haavat käsissä ja rinnassa. Kykenen köllöttämään vain yhdessä asennossa sairaalavuoteella.

Hoitajat ja lääkärit ottavat minut hienosti huomioon. Nuoren kahdeksantoista ikäisen pojan mieltä lämmittää, kun hoitajat kehuvat ja haluavat piristää päivää. Pienet läpät; ”laitatko ylimmät napit kiinni, ettei katse jäisi jatkuvasti kiinni rintalihaksiisi” saavat mieltä ylöspäin sen ankeuden keskellä. Kaikkein haastavinta sairaalajakson aikana on olla paikallaan. Kun on himourheilija, elämä loppuu jos ei pysty liikkumaan. Kipuun tottuu, sen kanssa pystyy elämään, mutta paikallaanolo laskee elintoimintoja ja mieli vaipuu maan alle.

Sain kuulla, kuinka Opelin rengas oli tökännyt pientareen puolelle ja lähtenyt pyörimään katon kautta ympäri päätyen kahden ison männyn väliin. Olin lentänyt tuulilasin läpi heti pientareeseen osumisen jälkeen ja auto oli jatkanut pyörien matkaansa. Auto oli pyörähtänyt sopivasti, etten jäänyt sen alle. Veli oli pysynyt koko pyörimisen ajan autossa ja ihmetellyt, minne olin hävinnyt, kun auto viimein pysähtyi. Hän soitti kaverin paikalle, joka antoi ensiavun tilanteessa. Kaveri oli vapaapalokunnassa ja osasi auttaa. Iso kiitos hänelle! Pelastushelikopteri ei löytänyt meitä, paloauto suistui tieltä ja lopulta ambulanssi löysi paikalle ensimmäisenä ja vei minut sairaalaan.

Onneksi on läheiset ja ystävät. Aina kun joku käy vierailulla, tuntuu kuin valo olisi tullut huoneeseen. Ystävät työntävät minua rullatuolissa ja minulla on hauskaa. Hoitajat eivät tykkää meidän vauhdista ja temppuiluista. Pääni alkaa selviämään lääkehöyryistä. Ymmärrän kuinka terveys ja elämä on lahjaa. Elämä voi päättyä tai vaikeutua kenellä- ja milloin tahansa. Edes minä, mielestäni teräsmies, en mahda sille tosiasialle mitään. Tiedän taistelevani itseni jälleen kuntoon nopeasti vammoistani huolimatta. Muuttuuko elämässäni kuitenkaan mikään? Sairaalasängyllä maatessani tajuan; jos aikani olisi loppunut nyt, minulla olisi jäänyt monta riitaa ja kinaa sopimatta. En myöskään ollut kertonut ystävilleni ja läheisilleni kuinka tärkeitä ja rakkaita he minulle ovat.

Tuosta tapaturmasta on jo noin kolmetoista vuotta aikaa. Se on muovannut minua ihmisenä. Olen rauhoittunut ja osaan pysähtyä hetkeen. Toipumisen aikana jouduin olemaan ilman kovaa treeniä. Huomasin pystyväni siirtämään intohimon ja kiinnostuksen energiaa myös muualle. Se oli valtava oivallus ja sen myötä mm, työni on minulle mahdollisuus ja intohimon kohde. Edelleen opittavaa riittää. Ilman tuota onnettomuutta olisin luultavasti hyvin erilainen ihminen. Olen hyvin kiitollinen kaikille minua auttaneille ja tukeneille ihmisille. Erityisesti sinulle silloinen vapaapalokunnan harrastaja ja nykyinen ambulanssissa ihmisiä auttava ammattilainen. 🙂

-Lauri