Verta, hikeä ja kyyneleitä

Yrittäjä, mikä sana! Isoveli sanoo pikkuveljelleen: ”Voithan yrittää, muuta tuskin onnistut. Ei sinulla ole tarpeeksi voimaa.” Ja pikkuveli yrittää, mutta voimat eivät millään riitä. Minulle yrittäjä- sana on ollut pitkään negatiivinen sana. Se tuo mieleen ihmisen, joka tekee hirveästi työtä, saamatta siitä kunnollista korvausta.

Meillä suomalaisilla, tai ainakin minulla, on ollut sellainen uskomus, että vain ja ainoastaan kovan työn kautta voi menestyä. Ei ole muuta tietä. Mietin menneisyyttäni, ja jos menestyminen mitattaisiin työnteon määrässä, olisin menestynyt yhden elämän tarpeisiin jo ihan riittävästi. Se on tiettyyn pisteeseen hyvä uskomus. Fakta kuitenkin on, että tarvitsee tehdä oikeita asioita oikeaan aikaan, kun haluaa menestyä. Ei tarvitse aina tehdä työtä hullun lailla ja ajaa itseään uupumispisteeseen.

Moni meistä uskoo, että tarvitsee vuodattaa verta, hikeä ja kyyneleitä menestyäkseen. Sitä meille toistetaan lauluissa ja tarinoissa ja se uppoaa meihin. Sillä on ollut joskus tärkeä tehtävä. Kun elettiin sota-aikaa tuo oli totista totta. Minä haluan kuitenkin oppia nykypäivänä menestymään ja pärjäämään ilman edellä mainittuja uskomuksia.

Jotenkin nuo uskomukset ovat niin totta minulle, etten aina osaa kunnolla pysähtyä ja nauttia lomastakaan. Muutama viikko sitten kun rentouduin lämpimässä paljussa, minuun iski tunne, jonka mukaan minun pitäisi olla tekemässä bisnestä eikä istumassa lämpimässä paljussa. Olin ”tuhlaamassa” aikaa, kun olisin voinut olla hyödyksi jossain muualla. Rentoudu siinä sitten, kun mieli suunnittelee seuraavaa bisnessiirtoa.

Menestyn ja voin hyvin samalla kun nautin työstäni. Miltä sellainen uskomus kuulostaisi? Minusta ainakin hyvältä. Olen varmasti tehokkaampi ja tuottavampi kun olen levännyt ja virkeä. Vielä kun yrittäjä-sana muutettaisiin joksikin muuksi kannustavammaksi sanaksi. Olisiko vaikka menestyjä hyvä ? Jokainen voi määritellä itselleen mitä menestyminen tarkoittaa. 🙂

-Lauri

Hyvikset ja pahikset

5.4. Haluan kertoa Suomalaisista rahoittajista, jotka sijoittavat Startupeihin. Yrittäjyyteni varrella olen päässyt tutustumaan monenlaisiin. Heidät voi karkeasti jakaa kahteen ryhmään. On hyvikset ja pahikset. Molemmista löytyy kokemusta.

Pahikset luulevat rahojensa, ja erityisesti heillä olevan vallan, olevan avain menestykseen. He huolehtivat, että he siunaavat investoinnit ja muutkin vähänkin isommat päätökset. Kun heillä on valta, he suojelevat rahojaan, eivätkä uskalla ottaa minkään näköistä riskiä. Riski epäonnistumisesta tarkoittaa heille maineen menettämistä. Samalla he sitovat operatiivisessa toiminnassa olevien kädet ja aiheuttavat yhtiölle hallaa. Epäonnistumisen pelko estää heitä oikeasti menestymästä.

Hyvikset tietävät arvonsa, mutta eivät välttämättä halua kaikkea valtaa itselleen. He ajattelevat rahoitettavan yrittäjän parasta. He ymmärtävät yrittäjän olevan avain menestykseen. Hyvikset ohjaavat ja sparraavat isällisesti yrittäjää eteenpäin. Heitä ei epäonnistumisen pelko hallitse. He uskovat mahdollisuuksiin ja tsemppaavat kohti menestystä.

Suomalainen järjestelmä tuottaa rahoitusenkeleitä molempiin kategorioihin. Järjestelmä opettaa sijoittamista, liiketoiminnan kasvattamista, sekä kaikkea mitä sijoittajan on hyvä tietää. Pahikset poimivat opeista tavat, millä suojata sijoitustaan, eli kuinka päästä vallan kahvaan kiinni. Tiedän muutaman tapauksen, missä yrittäjälle on tehty sopimus, jossa yrittäjältä on otettu käytännössä valta kokonaan pois. Toki yrittäjä on mennyt itse allekirjoittamaan sen sopimuksen. Mutta sellaisia papereita ei hyvikset kehtaa edes tarjota yrittäjälle.

Yrittäjien ei kannata sokeasti luottaa rahoittajan hyvään tahtoon, vaan luetuttaa sopimukset aina omalla lakimiehellä. Muutoin saattaa joutua tilanteeseen, missä yhtiö junnaa paikoillaan ja innokkaiden avainhenkilöiden kädet on sidottu. Sieltä eteenpäin pääseminen onkin sitten haasteellista ja aikaa vievää puuhaa.

Kehoitankin erityisesti startupeja tarkkaavaisuuteen. Sinisilmäisyydelle ei tuossa vaiheessa ole tilaa. Käyttäkää apuna ammattilaisia, ettette tee peruuttamattomia virheitä.

Onneksi Suomessakin on paljon hyvis-sijoittajia, ketkä uskaltavat ja haluavat aidosti menestyä. Iso peukku heille. Heitä tarvitaan Suomen nousukiitoon. Rakennetaan Suomi yhdessä jälleen kukoistamaan. Taataan kaikille Suomessa oleville hyvät elämän edellytykset.

Kaikesta huolimatta, Suomi on loistava maa elää ja yrittää.

Hienoa viikonloppua.

-Lauri

Väsyttää, ei väsytä, väsyttää, ei väsytä…

10.3. Rentoudun mukavassa keinutuolissa Innovation Housen tiloissa. Ihmettelen mielessäni miten moni pieni asia vaikuttaakin niin isosti mieleeni ja siihen mitä saan aikaiseksi. Kun vastaan tulee innostuneita, aitoja ja hyväntuulisia ihmisiä, tuntuu kuin elimistöön alkaisi kertyä ihmeellistä energiaa. Energiaa, jonka avulla kaikki on mahdollista. Maailma kirkastuu ja alan näkemään paikkoihin mihin en aikaisemmin nähnyt.

Juuri sellainen olo minulla nyt on. En malttaisi odottaa ensi viikkoon. Ikään kuin jokainen solu sisälläni haluaisi lähteä lentämään. Kun liikuttelen jäseniäni, huomaan kuitenkin olevani fyysisesti melko loppu. Vähintäänkin hyvin väsynyt.

Mietin tarkemmin mitä tänään onkaan tapahtunut. Olen tavannut innostuneita ihmisiä ja saanut heistä paljon hyvää energiaa ja innostusta. Mutta on toinenkin merkittävä seikka. Olen ottanut jälleen sen siivet-antavan ihme-kofeiininapin. Sen takia kehoni ei meinaa rauhoittua ollenkaan. Kehoni on joka sekuntti valmiina sinkoamaan keinutuolista ja tekemään maailmanennätyksen. Siltä se ainakin tuntuu.

Olen siis väsynyt ja loman tarpeessa. En vaan malttaisi jäädä lomalle. Ikään kuin työstäni olisi tullut elämää suurempi asia. Päässäni alkaa pyörimään sekavia ajatuksia. Kokoan niitä hetken ja ymmärrän ainakin yhden virheen, mitä teen toistuvasti.

En kuuntele kehoni viestejä. En usko, kun se yrittää sano minulle, että tarvitset lomaa ja lepoa. En suostu uskomaan, etten muka voisi jaksaa. Ja sitä paitsi, siksihän kofeiini on keksitty, että sitä taas jaksaa painaa silmät kiiluen eteenpäin. 😉

Enkö oppinut Äitini tapauksesta mitään? Tottakai opin, mutta taitaa olla eri asia ymmärtää ja vielä toteuttaa sitä oppia elämässään. Työnteon merkitys on kasvanut vaan niin syvälle ja niin pienenä pikku-Laurin sisimpään, että se tulee olemaan vaikeaa. Halua siihen ainakin löytyy. Kai ne kofeiinipillerit pitäisi heittää roskikseen. 😀 (”Haaskuuta, ei kannata”, joku supittaa korvaani).

-Lauri

Tunteita ja muistoja

5.2.2017

On sunnuntai. Olen juuri tullut kiekkoharrastuksestani. Mieleni kyntää matalalla, vaikka yleensä kiekon jälkeen on hieno ja kevyt olo. Tänään jäällä oli suru pinnalla. Kroppa ei totellut aivojen käskyjä, eikä pelaaminen kiinnostanut ollenkaan.

Ihmettelen mieltäni ja sen toimintaa. Äitini voi jo paremmin, onhan pahimmat vaiheet jo selätetty. Lähes vuoden sairasloma antaa hänelle rauhan toipumiseen. Miksi minä nyt suren? Hän palautuu hyvin, vakavia haittoja tuskin jää. Tunnen äitini, hän on taistelija. Hän taistelee itsensä kuntoon taas niin kuin aina ennenkin. Olemme selviytyjiä. Mikä saa tunteeni nyt nousemaan? En keksi vastausta.

Yksi ajatus kolkuttaa päässäni. Olisiko nyt aikani surra tapahtunutta? Nyt kun tilanne on vakaa, ja tulevaisuus näyttää valoisalta. En halua päästää suruani valloille missä vaan. Ehkä olisi hyvä lähteä yksin luontoon ja houkutella tunne siellä ulos. Antaa tunteen vaan tulla, niin kuin se tulee.

Nuorempana tällainen tilanne ei ollut minulle haastava. Osasin purkaa tunteitani melko helposti. Jos olin vaikka vihainen, menin ullakolle purkamaan vihani nyrkkeilysäkkiin. Tai kun olin surullinen, menin jonnekin rauhalliseen paikkaan ja annoin surun tulla. Annoin tunteiden tuntua, se eheytti.

Kun myöhemmin huomasin, etten saanut vanhempieni avioerohässäkässä tulleita tunteita ulos, treenasin itseni niin loppuun, etten kyennyt enää pitämään niitä kaikkia tunteita sisälläni. Tunteet purkautuivat paineella ulos puhdistaen sisintäni valtavasti. Se vapautti niin paljon, että pystyin jälleen käsittelemään tunteitani. Ehkä siksi olen tänään urheillessani herkemmällä päällä. Ehkä toimiva tapa päästä alkuun, olisi taas treenata itsensä piippuun.  Jotenkin aikuisena tuo tuntuu hankalalta tämän vauhdin keskellä.

Mieleeni nousee kuvia lapsuudesta, sen ilmapiiristä ja ympäristöstä. Meillä on ollut mahdollisuuksia. Asuimme Kallaveden rannalla ja meillä oli paljon tilaa. Oli rakennustyökalut ja paljon rakennusmateriaaleja. Sain käyttää kaikkea mieleni mukaan. Rakentelin 12-17 vuoden ikäisenä paljon. Rakensin kaikenlaista. Kun sain idean, hain tarvittavat työkalut ja materiaalin ja toteutin itseäni. Rakensin toinen toistaan hienompia jääkiekko- ja jalkapallomaaleja. Pyssyjä, metsään vankilan ja kaupan, sekä hyppyrimäen. Lopulta rakensin puusta, vaijereista ja väkipyöristä kuntosalin itselleni. Se oli silmäteräni. Siinä oli kaikki hienoudet mitä nykyäänkin on saleilla. Oli säädettävä punneruspenkki, jossa oli etu- ja takareisille koukistajalaite. Oli ylä- ja alataljat, ristitalja ja kyykkyteline. Ja kaikki oli puusta tehty. Taljoissa oli alumiiniset siivousvarret, joiden ympärillä oli sopiva muoviputki mihin oli kiinnitetty painoille teline. Silikonispraytä väliin, niin kitka oli pieni. Penkit oli pehmustettu superlonipatjoilla. Alkuun käytin painoina eri kokoisia muovipulloja, jotka oli täynnä vettä tai hiekkaa. Käytin monta tuntia viikossa ”tuotekehitykseen”. Rakastin sitä touhua. Voimien kasvaessa ostin tienaamillani rahoilla oikeat painot ja tangot. Se oli todella mahtavaa.

Esimerkkejä siitä, kuinka hieno ympäristö minulla on ollut kasvaa ja kehittyä, olisi monta. Molemmat vanhempani ovat olleet yrittäjiä. Olen saanut ”yrittäjä kasvatuksen”. Olen Vanhemmilleni todella kiitollinen, että he ovat opettaneet minulle työn teon tärkeyden, sekä mahdollistaneet luovuuden ja sen toteuttamisen.

Yrittäjänä harvoin tehdään kahdeksan tunnin päiviä. Tehdään se, mitä tarvitsee tehdä. Joskus on mennyt yli vuorokausi samoilla silmillä. Joskus siitä maksetaan ja toisinaan ei. Olen saanut vanhemmiltani lahjana luovuuden ja rohkeuden yrittää. Iso KIITOS teille rakkaat äiti ja isä. Rakastan teitä.

-Lauri

Hulluin sopimusneuvottelu ikinä

Tapasimme neuvottelukumppanit ABC:llä klo 19.30 sunnuntai-iltana. Tunnelma oli hiukan kireä päivällä tulleen puhelun vuoksi. Puhelussa oli väännetty vielä viimeisistä asetelmista ehtoihin, johon neuvottelun toiset osapuolet voisivat suostua. Yksi ehdoista oli todella pöyristyttävä. Jos he pitäisivät siitä kiinni, emme voisi suostua sopimukseen. Kaikki muu oli jo etukäteen sovittu, vaikka tiesin joutuvani niistäkin vielä vääntämään. Olin päättänyt, ettemme lähtisi neuvottelupöydästä pois ennen kuin nimet olisivat kaikissa papereissa.

Aina neuvottelujen alkuun jutellaan niitä näitä ja kysellään kuulumisia. Monesti alkuhöpinät laukaisevat tilannetta rennommaksi. Tuo tapa harmitti minua nyt suunnattomasti, sillä olisin ollut valmis menemään suoraan asiaan.  Nyt oli kuitenkin sen verran isoista asioista kyse, että jännite palasi heti kun aloimme puhumaan tämän hetkisestä tilanteesta.

Aluksi toinen Herroista ilmoitti lähtevänsä ennen klo 22.00 kotiin, sillä hänellä oli sovittu puhelinpalaveri ulkomaille. Ilmoitin, että minä en lähde ennen kun on nimet papereissa. Olin satavarma siitä, ettei niin ole tapahtunut klo 22.00 mennessä.

Kello tuli 22.00 ja edelleen neuvoteltiin. Herra vastasi ulkomaan puheluunsa ja sanoi soittavansa vartin päästä takaisin. Hän nousi, moikkasi ja lähti kotiinsa. Minua kiukutti. Tuntui, että tässäkö tämä nyt oli. Sitten jostain sisältäni nousi vahva tunne ja päätin, etten anna periksi. Nyt on se hetki missä minua testataan!

Jatkoimme neuvottelua paikalle jääneiden kanssa. Kävimme asiakirjoja läpi ja punnitsimme eri vaihtoehtoja. Kello tuli 24.00 ja meitä kehotettiin poistumaan ABC:ltä. Vaihdoimme paikkaa.

Saimme yhteyden Herraan, joka oli hoitanut työpuhelunsa, ja houkuttelimme hänet palaamaan neuvottelupöytään. Minulla oli yllättävän virkeä olo. Olinhan päättänyt, etten luovuta. Lopulta kello 04.40 olimme allekirjoittaneet paperit. Löimme kättä ja lähdimme omiin suuntiimme. Sopimus oli tehty!

Olo oli todella euforinen, kevyt ja iloinen! Suuntasin Mäkin kautta kotiin nukkumaan muutamaksi tunniksi. Aamulla olisi taas uusi työpäivä.

Kun analysoin tuota tapahtumaa, huomaan oppineeni siitä paljon. Väsytystaistelu toimi tässä tapauksessa, mutta ei se välttämättä aina toimi. Kun tarkkaavaisuus herpaantuu, voi tehdä pahojakin virheitä. Sellaisille tilanteille ei pitäisi antaa mahdollisuutta. Huomasin olevani neuvotteluissa skarppi ja kykeneväni ajattelemaan selkeästi. Väsy ei tullut, niinkuin olisi voinut kuvitella. Voin lukea sen vahvuudeksi itselleni. Kun olen täysin asiani takana, kykenen paljoon.

Uskalletaan siis heittäytyä ja innostua asioista. Ties vaikka jotain hienoa sattuu kohdallemme. 😀

-Lauri

Pysäytys

18.1. Istun Töölössä neurokirurgisen teho-osaston käytävällä, hoitajia kulkee jatkuvasti ohitseni. Olen juuri nähnyt äitini, jonka maadottaa tähän mailmaan iso nippu letkuja ja johtoja. Viimeisen käyntini jälkeen sängyn ympärille on ilmaantunut monta uutta laitetta ja monta uutta letkua, jotka johtavat äitiini. Rintaan painaa ikävästi, tunnen kuinka se möykky haluaisi vapauteen, mutta en osaa päästää sitä vapaaksi. Jokin kahlitsee ne tunteet ja olen kuin ulkopuolinen ihminen jonkun toisen elämässä.

Mieleni karkaa työhöni, kun puhelin soi pari kertaa. Puhun pikaisesti osakkaan kanssa ja sovitaan tapaaminen illalle klo 20.30.

Ajatus palaa tähän hetkeen. Ymmärrän kuinka hauras elämä on, vaikka se sykkii voimakkaana rinnassani. Ymmärrän äitini olevan tärkeimpiä ihmisiä minulle. Minussa on erityisen paljon äitiä, hyvässä ja pahassa. Kun äitini tuupertui kadulle aivoverenvuodon takia, myöhemmin minustakin tuntui, ettei pääni suonet kestä kauaa. Ilman rakasta äitiäni en olisi tässä, en osaisi rakastaa itseäni enkä muita, enkä suunnittelisi maailman valloittamista yrittäjänä. Olen saanut äidiltäni niin paljon, että tuntuu vääryydeltä nähdä hänet letkuissa ja voivan niin huonosti. Valtaa pienenä ihmisenä ei minulla tuohon asiaan ole, on pakko luottaa yläkerran kirurgiin ja siihen mitä hän on suunnitellut äitini varalle.

Tästäkin löytyy minulle monta opittavaa asiaa. Ehkä kaikkein suurimpana asiana mieleen nousee sana TASAPAINO. Ei töitä tarvitse tehdä kellon ympäri, sen kello 23.30 soivan työpuhelun kerkiää hoitamaan seuraavanakin aamuna. Mieleni koittaa uskotella minulle, ettei työ ole minulle työtä. Se on intohimoa ja joskus jopa harrastus. Ehkä niin, mutta kokonaisuus ei ainakaan ole tasapainossa. Ei harrastuskaan voi viedä kaikkea valveillaolo aikaa. Niinpä. Mitäköhän tarvitsisin tasapainoiseen elämään, jotta mieleni ja kehoni voisi hyvin?

Tiedän mitä tarvitsen pysyäkseni tasapainossa. Tiedän myös maailmanvalloitus-haaveni vaikeuttavan huomattavasti tuota tasapainoa. Minulla on ristiriita noiden asioiden välillä. Ikäänkuin toinen sulkisi toisen pois. Huomaan uskottelevani itselleni parin vuoden jaksosta, jonka jälkeen minulla on aikaa ja mahdollisuus löytää tasapainoinen elämäni. Mielenkiintoista. Kysyinkin äidiltäni kauanko hän on tuollaisella ajatuksella siirtänyt omaa tasapainonsa tavoittelua. Hänen kohdallaan liian kauan. Nyt hänet pysäytettiin tavalla jota kukaan ei toivo. Toivoisin pystyväni itse ”himmaamaan” ajoissa. Mieleen tunkee sanonta: Minkä pystyt tekemään tänään, elä siirrä sitä huomiselle. Ristiriitainen sanonta. Voi ymmärtää niinkuin haluaa. 🙂 Parempi varmaan olisi: Pysähdy, ennen kuin sinut pysäytetään.

Kello on kohta 20.00 ja lähden ajamaan tapaamispaikkaa kohden. Tässä sitä toteutetaan elämän tasapainoa. PASKAT, unelmien jahtaaja on taas liikkeellä, ajattelen.

-Lauri