Elämä, lahja.

Hyppään Opel Omegaan kuskin paikalle. Vuoden nuorempi veljeni istuu apukuskin paikalle. Mieleni on kevyt ja iloinen, ehkä hieman riehakaskin. Lähdemme ajamaan hiekkatietä kaverille päin. Ajamme reipasta vauhtia tietä peltojen keskellä, joka kaartaa loivasti metsään. Metsätie nousee pienelle kukkulalle ja kukkulan jälkeen tiessä on yhtäkkiä iso routapatti. Opelin toinen eturengas osuu pattiin ja kääntää auton sivuluisuun. Vaistomaisesti yritän oikaista autoa tien suuntaan, sitten kaikki pimenee.

Yritän nousta istumaan, ei onnistu ja jälleen pimenee. Mieleni vaeltaa mustassa sumussa, sitten näen vakavat ystävälliset kasvot ja jälleen mustaa. Jonkun ajan kuluttua kuulen ääniä ja jaksan nyt pitää silmiäni auki pidempään. On kirkasta ja valkoista, eikä pääni liiku. En ymmärrä missä olen. On todella sekava olo. Vaivun mustaan helpotuksen tuovaan utuun.

Näen vanhempani, jotka ovat juuri saapuneet sairaalaan. He ovat huolissaan ja iloisia yhtä aikaa. Huomaan pääni, käsieni ja rintani olevan vahvoissa siteissä. Muisti alkaa palata. Nyt alan tajuta mitä on tapahtunut, mutta en osaa suhtautua siihen. Olen liikuttuneessa tilassa vanhempieni reaktion takia. Olen sentään elossa.

Seuraavat viikot sairaalassa ovat minulle tuskaa. Minun on vaikea olla autettavana. Minulta on murtunut nikamia rintarangasta, neljäsosa kasvojeni nahkasta on jäänyt tielle ja yli 200 metallitikkiä vaativat haavat käsissä ja rinnassa. Kykenen köllöttämään vain yhdessä asennossa sairaalavuoteella.

Hoitajat ja lääkärit ottavat minut hienosti huomioon. Nuoren kahdeksantoista ikäisen pojan mieltä lämmittää, kun hoitajat kehuvat ja haluavat piristää päivää. Pienet läpät; ”laitatko ylimmät napit kiinni, ettei katse jäisi jatkuvasti kiinni rintalihaksiisi” saavat mieltä ylöspäin sen ankeuden keskellä. Kaikkein haastavinta sairaalajakson aikana on olla paikallaan. Kun on himourheilija, elämä loppuu jos ei pysty liikkumaan. Kipuun tottuu, sen kanssa pystyy elämään, mutta paikallaanolo laskee elintoimintoja ja mieli vaipuu maan alle.

Sain kuulla, kuinka Opelin rengas oli tökännyt pientareen puolelle ja lähtenyt pyörimään katon kautta ympäri päätyen kahden ison männyn väliin. Olin lentänyt tuulilasin läpi heti pientareeseen osumisen jälkeen ja auto oli jatkanut pyörien matkaansa. Auto oli pyörähtänyt sopivasti, etten jäänyt sen alle. Veli oli pysynyt koko pyörimisen ajan autossa ja ihmetellyt, minne olin hävinnyt, kun auto viimein pysähtyi. Hän soitti kaverin paikalle, joka antoi ensiavun tilanteessa. Kaveri oli vapaapalokunnassa ja osasi auttaa. Iso kiitos hänelle! Pelastushelikopteri ei löytänyt meitä, paloauto suistui tieltä ja lopulta ambulanssi löysi paikalle ensimmäisenä ja vei minut sairaalaan.

Onneksi on läheiset ja ystävät. Aina kun joku käy vierailulla, tuntuu kuin valo olisi tullut huoneeseen. Ystävät työntävät minua rullatuolissa ja minulla on hauskaa. Hoitajat eivät tykkää meidän vauhdista ja temppuiluista. Pääni alkaa selviämään lääkehöyryistä. Ymmärrän kuinka terveys ja elämä on lahjaa. Elämä voi päättyä tai vaikeutua kenellä- ja milloin tahansa. Edes minä, mielestäni teräsmies, en mahda sille tosiasialle mitään. Tiedän taistelevani itseni jälleen kuntoon nopeasti vammoistani huolimatta. Muuttuuko elämässäni kuitenkaan mikään? Sairaalasängyllä maatessani tajuan; jos aikani olisi loppunut nyt, minulla olisi jäänyt monta riitaa ja kinaa sopimatta. En myöskään ollut kertonut ystävilleni ja läheisilleni kuinka tärkeitä ja rakkaita he minulle ovat.

Tuosta tapaturmasta on jo noin kolmetoista vuotta aikaa. Se on muovannut minua ihmisenä. Olen rauhoittunut ja osaan pysähtyä hetkeen. Toipumisen aikana jouduin olemaan ilman kovaa treeniä. Huomasin pystyväni siirtämään intohimon ja kiinnostuksen energiaa myös muualle. Se oli valtava oivallus ja sen myötä mm, työni on minulle mahdollisuus ja intohimon kohde. Edelleen opittavaa riittää. Ilman tuota onnettomuutta olisin luultavasti hyvin erilainen ihminen. Olen hyvin kiitollinen kaikille minua auttaneille ja tukeneille ihmisille. Erityisesti sinulle silloinen vapaapalokunnan harrastaja ja nykyinen ambulanssissa ihmisiä auttava ammattilainen. 🙂

-Lauri

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *