Tuotekehitystä

Sovimme Koskisen Oy:n kanssa testipäivän, jolloin katsottaisiin toimiiko ideamme. Se olisi ratkaiseva testi, jonka jälkeen tiedettäisiin panostaako Koskisen Oy Vetokattoon. Optimistisina poikina asetimme päivämäärän niin pian kuin mahdollista. Halusimme päästä vauhtiin. Laskimme, että saisimme etäisyydenmäärittäjät viikkoa aikaisemmin meille. Luotimme myös niiden toimivuuteen. Ei käynyt edes mielessä, ettei ne välttämättä toimisi. Mielikuvissa meillä oli kaikki valmiina. Käytäntö osoittautui kuitenkin erilaiseksi.

Etäisyydenmäärittäjät eivät saapuneet sovittuna päivänä, vaan neljä päivää myöhemmin torstaina. Perjantaina osien kasaamisessa meni iltapäivään asti. Sitten huomasimme, etteivät ne edes toimineet. Olimme sopineet Vetokaton näyttöpäivän maanantaiksi.

Luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Siitä ei edes puhuttu. Etäisyydenmäärittäjässä oli kaksi ongelmaa. Ensinnäkin lukko, mikä pitää ristikkonipun kasassa, ei toiminut. Toiseksi jousi, mikä painaa etäisyydenmäärittäjän täysin auki-asentoon, oli auttamatta liian heikko.

Kello oli 15.00 perjantaina. Aloin soittelemaan jousipajoille, mutta eihän kukaan enää siihen aikaan kyennyt jousia tekemään. Onneksi Lahdesta Jousivesa-niminen yritys suostui myymään meille jousilankaa. Ajoimme Lahteen. Jousivesan omistaja tuli perjantainvietostaan, myi meille jousilankaa ja kertoi jousenteon perusteet. Iso kiitos hänelle!

Ajoimme takaisin tehtaalle ja huoltopajalla. Hitsasimme aputyökalut, jotka kävivät akkukoneeseen ja ruuvipenkkiin. Väänsimme 140 kappaletta jousia. Huoltopajalla yövuorolaiset olivat vähintäänkin kiinnostuneita ja huvittuneita meidän touhuista. Saimme jouset valmiiksi yhden aikoaan yöllä. Ajoimme reilun tunnin kotiin, laitoimme uunin täysille ja lämpökäsittelimme jouset. Neljän aikaan laitoimme vihdoin silmät kiinni.

Parin tunnin päästä, kuudelta aamulla, lähdimme ajamaan takaisin kohti tehdasta. Tehtaalla testasimme toimivatko tekemämme jouset. Jousia kohtaan osoittamastamme rakkaudesta huolimatta, jouset eivät toimineet. Kierroksia oli auttamatta liian vähän. Jousen jouduttua ääriasentoon, se ei palauttanut sen paremmin kun ne löysätkään etäisyydenmäärittäjät. Ei auttanut muu kuin keksiä toinen tapa.

Päädyimme ratkaisuun, jossa etäisyydenmäärittäjä painettiin auki ollessaan hieman yli. Tällöin se ei palautunut, vaan pysyi auki. Heittoa kokonaismittaan syntyi yksi tai kaksi milliä per väli. Emme välittäneet siitä, sillä nyt Vetokatto piti saada toimimaan ja näyttämään hyvältä.

Asensimme etäisyydenmäärittäjät paikoilleen ristikkonippuun ja keksimme kokeilla pahvia ristikkonipun automaattilukkona, niiteillä kiinnitettynä. Se toimi hyvin. Laitoimme niittejä sopivan määrän, jolloin kukin ristikko avautui oikeassa järjestyksessä. Oikeaa huipputekniikkaa. 🙂

Olimme lauantaina kotona puolen yön aikaan. Sunnuntaiaamuna lähdimme liikkeelle jo kuudelta. Yhtiökumppani toi meille venevinssit Biltemasta, joilla pääsimme testaamaan nipun avausta. Keksimme käyttää akkukoneita venevinsseihin yhdistettynä. Avasimme nipun kerran, asensimme aluskatteen ja tuuletusrimat. Valmistelimme mallin loppuun ja siivosimme jälkemme.

Ehdimme nukkua useamman tunnin seuraavaan yönä, mutta kyllä se väsy painoi silti maanantaiaamuna. Olimme painaneet viikonlopun yli energiajuomien voimalla, vähällä ruualla ja unella. Se tuntui jo kropassa, mutta näytönpaikka antoi virtaa. Olimme ison äärellä.

En osaa oikein kuvailla silloisia tunteitani. Olin todella väsynyt, mutta samalla terävä ja fiilis oli hieno. Meillä oli kaikki valmiina sovittuna päivänä. Olimme jälleen askeleen lähempänä tavoitettamme.

  • Lauri

 

Tunteita ja muistoja

5.2.2017

On sunnuntai. Olen juuri tullut kiekkoharrastuksestani. Mieleni kyntää matalalla, vaikka yleensä kiekon jälkeen on hieno ja kevyt olo. Tänään jäällä oli suru pinnalla. Kroppa ei totellut aivojen käskyjä, eikä pelaaminen kiinnostanut ollenkaan.

Ihmettelen mieltäni ja sen toimintaa. Äitini voi jo paremmin, onhan pahimmat vaiheet jo selätetty. Lähes vuoden sairasloma antaa hänelle rauhan toipumiseen. Miksi minä nyt suren? Hän palautuu hyvin, vakavia haittoja tuskin jää. Tunnen äitini, hän on taistelija. Hän taistelee itsensä kuntoon taas niin kuin aina ennenkin. Olemme selviytyjiä. Mikä saa tunteeni nyt nousemaan? En keksi vastausta.

Yksi ajatus kolkuttaa päässäni. Olisiko nyt aikani surra tapahtunutta? Nyt kun tilanne on vakaa, ja tulevaisuus näyttää valoisalta. En halua päästää suruani valloille missä vaan. Ehkä olisi hyvä lähteä yksin luontoon ja houkutella tunne siellä ulos. Antaa tunteen vaan tulla, niin kuin se tulee.

Nuorempana tällainen tilanne ei ollut minulle haastava. Osasin purkaa tunteitani melko helposti. Jos olin vaikka vihainen, menin ullakolle purkamaan vihani nyrkkeilysäkkiin. Tai kun olin surullinen, menin jonnekin rauhalliseen paikkaan ja annoin surun tulla. Annoin tunteiden tuntua, se eheytti.

Kun myöhemmin huomasin, etten saanut vanhempieni avioerohässäkässä tulleita tunteita ulos, treenasin itseni niin loppuun, etten kyennyt enää pitämään niitä kaikkia tunteita sisälläni. Tunteet purkautuivat paineella ulos puhdistaen sisintäni valtavasti. Se vapautti niin paljon, että pystyin jälleen käsittelemään tunteitani. Ehkä siksi olen tänään urheillessani herkemmällä päällä. Ehkä toimiva tapa päästä alkuun, olisi taas treenata itsensä piippuun.  Jotenkin aikuisena tuo tuntuu hankalalta tämän vauhdin keskellä.

Mieleeni nousee kuvia lapsuudesta, sen ilmapiiristä ja ympäristöstä. Meillä on ollut mahdollisuuksia. Asuimme Kallaveden rannalla ja meillä oli paljon tilaa. Oli rakennustyökalut ja paljon rakennusmateriaaleja. Sain käyttää kaikkea mieleni mukaan. Rakentelin 12-17 vuoden ikäisenä paljon. Rakensin kaikenlaista. Kun sain idean, hain tarvittavat työkalut ja materiaalin ja toteutin itseäni. Rakensin toinen toistaan hienompia jääkiekko- ja jalkapallomaaleja. Pyssyjä, metsään vankilan ja kaupan, sekä hyppyrimäen. Lopulta rakensin puusta, vaijereista ja väkipyöristä kuntosalin itselleni. Se oli silmäteräni. Siinä oli kaikki hienoudet mitä nykyäänkin on saleilla. Oli säädettävä punneruspenkki, jossa oli etu- ja takareisille koukistajalaite. Oli ylä- ja alataljat, ristitalja ja kyykkyteline. Ja kaikki oli puusta tehty. Taljoissa oli alumiiniset siivousvarret, joiden ympärillä oli sopiva muoviputki mihin oli kiinnitetty painoille teline. Silikonispraytä väliin, niin kitka oli pieni. Penkit oli pehmustettu superlonipatjoilla. Alkuun käytin painoina eri kokoisia muovipulloja, jotka oli täynnä vettä tai hiekkaa. Käytin monta tuntia viikossa ”tuotekehitykseen”. Rakastin sitä touhua. Voimien kasvaessa ostin tienaamillani rahoilla oikeat painot ja tangot. Se oli todella mahtavaa.

Esimerkkejä siitä, kuinka hieno ympäristö minulla on ollut kasvaa ja kehittyä, olisi monta. Molemmat vanhempani ovat olleet yrittäjiä. Olen saanut ”yrittäjä kasvatuksen”. Olen Vanhemmilleni todella kiitollinen, että he ovat opettaneet minulle työn teon tärkeyden, sekä mahdollistaneet luovuuden ja sen toteuttamisen.

Yrittäjänä harvoin tehdään kahdeksan tunnin päiviä. Tehdään se, mitä tarvitsee tehdä. Joskus on mennyt yli vuorokausi samoilla silmillä. Joskus siitä maksetaan ja toisinaan ei. Olen saanut vanhemmiltani lahjana luovuuden ja rohkeuden yrittää. Iso KIITOS teille rakkaat äiti ja isä. Rakastan teitä.

-Lauri

Hyvä teollinen kumppani löytyy

Ely-keskuksen lausunnon saamisen aikoihin rakensimme veljeni kanssa työksemme omakotitaloja. Samalla etsimme rahoittajaa/sijoittajaa Vetokaton tuotekehitystä varten. Kun sitten löysimme kaksi sijoittajaa, aloimme suunnittelemaan heidän kanssaan erilaisia strategioita ja liiketoimintamalleja.

Päivät olivat todella pitkiä. Nousimme aamulla kuudelta rakennustyömaalle töihin ja kotona olimme kello 20-24 välillä. Palaverit olivat aina iltaisin ja kun ei ollut palaveria oli ”kotiläksyjä” tehtävänä. Joskus saattoi palaverissa mennä pidempäänkin. Kroppa jaksoi hyvin, mutta mieli meinasi välillä uupua. Oli niin paljon uutta opittavaa ja into korkealla, että jaksoin painaa kaiken läpi hyvillä mielin. No, välillä piti turvautua energiajuomiin, joilla sai ”valot” päälle nopeasti. Ehkä niitä tuli käytettyä vähän liikaakin, sillä lihakset alkoi lopulta kramppailemaan. Kramppailu loppui vasta kun lopetin enenrgiajuomien käytön. Toimivia aineita kohtuudella käytettynä.

Kun strategia vahvistui, päätimme, että etsimme meille sopivan kumppanin kehittämään Vetokattoa oikeilla ristikoilla oikeisiin taloihin toimiviksi. Päädyimme Koskisen Oy:hyn. Koskisen Oy on iso toimija. Heillä on oma saha sekä ristikko- ja talotehdas konsernissaan, siis kaikki mitä tarvitsimme kehitysvaiheen läpiviemiseen. Teimme heille esittelypaketin, joka piti sisällään videon ja animaation pienoismallista, sekä PowerPoint-esityksen. Pääviestinämme oli Vetokatolla aikaansaatava nopea sääsuoja, huomattavasti parantuva työturvallisuus sekä nopea asennus. Koskisen Oy:n toimitusjohtaja innostui esityksestämme ja useiden neuvottelujen tuloksena pääsimme lopulta sopimukseen yhteistyöstä heidän kanssaan. Vetokaton kehitystyö oikeaksi tuotteeksi saattoi vihdoin alkaa.

Muistan sen huikean tunteen kun poistuimme Koskisen Oy:n konttorilta. Tiesin unelmieni voivan toteutua ja haaveen Vetokaton julkaisuhetkestä muuttuvan todeksi tulevaisuudessa. En toki vielä tuossakaan vaiheessa ymmärtänyt sitä, kuinka paljon työtä se tulee vielä vaatimaan.

Vahvat hyvät tunteet ajavat minua eteenpäin. Silloin työ ei tunnu työltä vaan ennemminkin hyvältä harrastukselta. Koen, että sellaisen fiiliksen kanssa on hyvät edellytykset tehdä parhaansa unelmiensa eteen.

-Lauri

Hulluin sopimusneuvottelu ikinä

Tapasimme neuvottelukumppanit ABC:llä klo 19.30 sunnuntai-iltana. Tunnelma oli hiukan kireä päivällä tulleen puhelun vuoksi. Puhelussa oli väännetty vielä viimeisistä asetelmista ehtoihin, johon neuvottelun toiset osapuolet voisivat suostua. Yksi ehdoista oli todella pöyristyttävä. Jos he pitäisivät siitä kiinni, emme voisi suostua sopimukseen. Kaikki muu oli jo etukäteen sovittu, vaikka tiesin joutuvani niistäkin vielä vääntämään. Olin päättänyt, ettemme lähtisi neuvottelupöydästä pois ennen kuin nimet olisivat kaikissa papereissa.

Aina neuvottelujen alkuun jutellaan niitä näitä ja kysellään kuulumisia. Monesti alkuhöpinät laukaisevat tilannetta rennommaksi. Tuo tapa harmitti minua nyt suunnattomasti, sillä olisin ollut valmis menemään suoraan asiaan.  Nyt oli kuitenkin sen verran isoista asioista kyse, että jännite palasi heti kun aloimme puhumaan tämän hetkisestä tilanteesta.

Aluksi toinen Herroista ilmoitti lähtevänsä ennen klo 22.00 kotiin, sillä hänellä oli sovittu puhelinpalaveri ulkomaille. Ilmoitin, että minä en lähde ennen kun on nimet papereissa. Olin satavarma siitä, ettei niin ole tapahtunut klo 22.00 mennessä.

Kello tuli 22.00 ja edelleen neuvoteltiin. Herra vastasi ulkomaan puheluunsa ja sanoi soittavansa vartin päästä takaisin. Hän nousi, moikkasi ja lähti kotiinsa. Minua kiukutti. Tuntui, että tässäkö tämä nyt oli. Sitten jostain sisältäni nousi vahva tunne ja päätin, etten anna periksi. Nyt on se hetki missä minua testataan!

Jatkoimme neuvottelua paikalle jääneiden kanssa. Kävimme asiakirjoja läpi ja punnitsimme eri vaihtoehtoja. Kello tuli 24.00 ja meitä kehotettiin poistumaan ABC:ltä. Vaihdoimme paikkaa.

Saimme yhteyden Herraan, joka oli hoitanut työpuhelunsa, ja houkuttelimme hänet palaamaan neuvottelupöytään. Minulla oli yllättävän virkeä olo. Olinhan päättänyt, etten luovuta. Lopulta kello 04.40 olimme allekirjoittaneet paperit. Löimme kättä ja lähdimme omiin suuntiimme. Sopimus oli tehty!

Olo oli todella euforinen, kevyt ja iloinen! Suuntasin Mäkin kautta kotiin nukkumaan muutamaksi tunniksi. Aamulla olisi taas uusi työpäivä.

Kun analysoin tuota tapahtumaa, huomaan oppineeni siitä paljon. Väsytystaistelu toimi tässä tapauksessa, mutta ei se välttämättä aina toimi. Kun tarkkaavaisuus herpaantuu, voi tehdä pahojakin virheitä. Sellaisille tilanteille ei pitäisi antaa mahdollisuutta. Huomasin olevani neuvotteluissa skarppi ja kykeneväni ajattelemaan selkeästi. Väsy ei tullut, niinkuin olisi voinut kuvitella. Voin lukea sen vahvuudeksi itselleni. Kun olen täysin asiani takana, kykenen paljoon.

Uskalletaan siis heittäytyä ja innostua asioista. Ties vaikka jotain hienoa sattuu kohdallemme. 😀

-Lauri

Idea ja Ely-keskus

Vetokatto-idean eteenpäin vieminen alkoi idean luonnostelusta. Kun sain Vetokaton luonnosteltua esittelykuntoon, menin Ely-keskuksen innovaatioasiamiehen juttusille. Asia lähti eteenpäin ja idea päätyi tuoteväylään. Tuoteväylä on paikka, jossa innovaatioasiantuntijat arvioivat mitkä ideat sisältävät potentiaalia ja mitkä eivät. Vetokaton kohdalla asiantuntijat olivat sitä mieltä, ettei ideasta löydy keksinnöllisyyttä, eikä se sovellu kuin neljän nurkan taloihin.

Ällistyin palautteesta, varsinkin kun tiesin tuoteväylässä olleen myös rakennusalan ammattilaisia paikalla. Ihmettelin heidän kapeakatseisuuttaan. Saadun päätöksen myötä tilanteesta tuli hankala; emme saaneet rahoitusta tuotteen kehittämiseen. Lausunto keksinnöllisyyden puutteesta vei pohjan koko projektilta. Se oli iso pettymys.

Muistan kuinka tunteiden laannuttua päätin, että teen kaikkeni tämän projektin eteen. Se päätös on kantanut hedelmää. Nyt olen jopa kiitollinen tuolle kielteiselle päätökselle. Olen oppinut kuinka tärkeää omistautuminen ja intohimo työtään kohtaan on. Se on monesti menestyksen elinehto.

Jatkoin Vetokaton suunnittelua ja testaamista omien töiden ohessa. Alkuun se tuntui turhalta. Olisin halunnut päästä vauhdilla eteenpäin ja nyt vauhti oli mielestäni todella hidas. Tämä vaihe on ollut koko projektin aikana henkisesti kaikkein vaikeinta aikaa. Ympärillä näin jatkuvasti tarvetta paremmalle sääsuojaukselle sekä nopeammalle ja turvallisemmalle rakentamiselle. Tiesin, että meillä on siihen hieno ratkaisu, mutta se ei ollut vielä valmis eikä markkinoilla.

Muutimme eri kaupunkiin. Tässä vaiheessa veljeni tuli avukseni ja saimme Vetokaton pienoismallin valmiiksi. Otimme siitä videon ( katso yllä) ja menin paikalliseen Ely-keskukseen innovaatioasiamiehen juttusille. Hän innostui kovasti ja vei idean jälleen tuoteväylään. Tuoteväylässä oli nyt eri henkilöt paikalla ja sieltä tuli ihan erilainen lausunto kun ensimmäisellä kerralla. Lausunnossa todettiin muun muassa näin: ”Uutuusarvo on ilmeinen, tuotteen lisäarvo on merkittävä rakenteiden kosteussuojauksen osalta, kattoristikoiden asennus nopeutuu ja työturvallisuus kohteessa paranee.” Se tuntui hienolta. Fiilikset olivat katossa.

Sain virallisen allekirjoitetun paperin Ely:stä, sekä suosituksen alkuun pääsemiseksi. Käsissämme oli tuossa vaiheessa toimiva pienoismalli, Ely:stä positiivinen tuoteväylän lausunto sekä mieli täynnä intoa ja uskoa tulevaan. Eteeni aukesi mahdollisuus päästä kehittämään Vetokattoa oikeaksi tuotteeksi oikeassa koossa ja ympäristössä.

Tietä, jota lähdimme kulkemaan valaisi toivo siitä, että Vetokatto saadaan markkinoille. Se tuntui huikealta!

-Lauri

Pysäytys

18.1. Istun Töölössä neurokirurgisen teho-osaston käytävällä, hoitajia kulkee jatkuvasti ohitseni. Olen juuri nähnyt äitini, jonka maadottaa tähän mailmaan iso nippu letkuja ja johtoja. Viimeisen käyntini jälkeen sängyn ympärille on ilmaantunut monta uutta laitetta ja monta uutta letkua, jotka johtavat äitiini. Rintaan painaa ikävästi, tunnen kuinka se möykky haluaisi vapauteen, mutta en osaa päästää sitä vapaaksi. Jokin kahlitsee ne tunteet ja olen kuin ulkopuolinen ihminen jonkun toisen elämässä.

Mieleni karkaa työhöni, kun puhelin soi pari kertaa. Puhun pikaisesti osakkaan kanssa ja sovitaan tapaaminen illalle klo 20.30.

Ajatus palaa tähän hetkeen. Ymmärrän kuinka hauras elämä on, vaikka se sykkii voimakkaana rinnassani. Ymmärrän äitini olevan tärkeimpiä ihmisiä minulle. Minussa on erityisen paljon äitiä, hyvässä ja pahassa. Kun äitini tuupertui kadulle aivoverenvuodon takia, myöhemmin minustakin tuntui, ettei pääni suonet kestä kauaa. Ilman rakasta äitiäni en olisi tässä, en osaisi rakastaa itseäni enkä muita, enkä suunnittelisi maailman valloittamista yrittäjänä. Olen saanut äidiltäni niin paljon, että tuntuu vääryydeltä nähdä hänet letkuissa ja voivan niin huonosti. Valtaa pienenä ihmisenä ei minulla tuohon asiaan ole, on pakko luottaa yläkerran kirurgiin ja siihen mitä hän on suunnitellut äitini varalle.

Tästäkin löytyy minulle monta opittavaa asiaa. Ehkä kaikkein suurimpana asiana mieleen nousee sana TASAPAINO. Ei töitä tarvitse tehdä kellon ympäri, sen kello 23.30 soivan työpuhelun kerkiää hoitamaan seuraavanakin aamuna. Mieleni koittaa uskotella minulle, ettei työ ole minulle työtä. Se on intohimoa ja joskus jopa harrastus. Ehkä niin, mutta kokonaisuus ei ainakaan ole tasapainossa. Ei harrastuskaan voi viedä kaikkea valveillaolo aikaa. Niinpä. Mitäköhän tarvitsisin tasapainoiseen elämään, jotta mieleni ja kehoni voisi hyvin?

Tiedän mitä tarvitsen pysyäkseni tasapainossa. Tiedän myös maailmanvalloitus-haaveni vaikeuttavan huomattavasti tuota tasapainoa. Minulla on ristiriita noiden asioiden välillä. Ikäänkuin toinen sulkisi toisen pois. Huomaan uskottelevani itselleni parin vuoden jaksosta, jonka jälkeen minulla on aikaa ja mahdollisuus löytää tasapainoinen elämäni. Mielenkiintoista. Kysyinkin äidiltäni kauanko hän on tuollaisella ajatuksella siirtänyt omaa tasapainonsa tavoittelua. Hänen kohdallaan liian kauan. Nyt hänet pysäytettiin tavalla jota kukaan ei toivo. Toivoisin pystyväni itse ”himmaamaan” ajoissa. Mieleen tunkee sanonta: Minkä pystyt tekemään tänään, elä siirrä sitä huomiselle. Ristiriitainen sanonta. Voi ymmärtää niinkuin haluaa. 🙂 Parempi varmaan olisi: Pysähdy, ennen kuin sinut pysäytetään.

Kello on kohta 20.00 ja lähden ajamaan tapaamispaikkaa kohden. Tässä sitä toteutetaan elämän tasapainoa. PASKAT, unelmien jahtaaja on taas liikkeellä, ajattelen.

-Lauri

Kun lamput syttyivät ja idea alkoi elää

Ajatus blogin kirjoittamisesta on muhinut mielessäni jo jonkin aikaa. Aikaa sille ei ole missään välissä vaan (muka) löytynyt. Niinhän se monesti menee, että se mitä riittävästi haluaa siihen lopulta aikaakin löytyy. Nyt siihen on mahdollisuus. Haluan kirjoittaa blogiin ajatuksiani ja kokemuksiani matkastamme IDEASTA TOIMIVAKSI TUOTTEEKSI. Toivon, että voin rohkaista sinua jolla on jo idea tai sinua joka haluat kehittää ja luoda jotain uutta tähän ei-vielä-valmiiseen maailmaan.

Noin 4 vuotta sitten veljeni kanssa yhteisellä omakotitalo-työmaalla sain hurjalta tuntuvan ajatuksen: voisimmeko kehittää uuden, nopean ja turvallisen tavan rakentaa pientalojen kattoja?  Tuohon aikaan olin liittynyt erääseen keksijäjärjestöön ja jatkuvasti koitin luoda uusia asioita mielessäni kaikesta mahdollisesta. Mieleni siis uskoi löytävänsä jonkun uuden asian vaikka en siitä ollutkaan vielä tietoinen. Halusin palavasti keksiä jotain.

Teimme veljeni kanssa 12-17 tuntia pitkiä työpäiviä. Eräänä iltana ajelin kotiin päin puolen yön aikoihin. Olin todella väsynyt  jäisillä ristikoilla kiipeilystä. Väsyneissä aivoissa tapahtui jotain kummaa;  lamppu syttyi ja Vetokatto sai alkunsa. (Se oli jotain niin hullua, että järkikin taisi olla jo unilla!)

Kun mutustelin uutta ajatusta muutaman päivän se ei tuntunutkaan enää niin hienolta ajatukselta. Kaikki se tuntematon mikä oli edessäpäin pelotti tai tuntui ainakin hyvin vaikealta saavuttaa. Rahallista resurssia ei ollut eikä liikemaailmastakaan juuri mitään kokemusta. Tuntui, etten ollut edes uskottava ikäni takia. Uskoin kyllä, että teknisesti Vetokaton saa varmasti tehtyä, mutta epäilin onko se sittenkään kannattavaa? Mietin myös onko siinä riittävästi rakentamista kehittäviä asioita ja ylipäätään onko minusta oikeasti tähän?

Päätimme kuitenkin veljeni kanssa alkaa suunnittelemaan ja jalostamaan ideaa. Eteenpäin minua puski yltiöpositiivisuus, intohimo juuri luotua uutta asiaa kohtaan ja halu tehdä jotain uutta tähän mailmaan. Näin jälkeenpäin voi sanoa, että juuri nuo ominaisuudet ovat olleet isossa roolissa tässä matkan varrella. Se on ihmeellistä miten paljon oma mieli ja omat ajatukset voivat vaikuttaa siihen miten asiat lopulta menevät. Meille suomalaisille taitaa olla luontaista ettemme juuri haaveile ja jos haaveilemmekin niin emme ainakaan usko, että niin hyvin voisi käydä meille.

Tänä päivänä voi todeta kaiken toteutuneen paremmin kun olisi voinut kuvitella. Olemme kehittäneet tuotteet jolla rakennettavan talon saa säältä suojaan nopeasti, työturvallisuus parantuu huomattavasti sekä työvaiheet nopeutuvat ja helpottuvat. Lisäksi näyttäisi siltä, että olen kasvanut projektin mukana ja kykenen tähän!

-Lauri