Ensimmäinen näyttö

Vatsanpohjassa kihelmöi kivasti. Väsymys pehmensi tunteitani ja nautin tilanteesta. Läppä lensi ja taisin jotain lauluakin laulella. Näyttöön osallistuvat tahot olivat paikalla ja Vetokaton avaus saattoi vihdoin alkaa.

”Änn yyyy teeee nyt!” Akkukoneet alkoivat laulaa venevinssien säestyksellä ja nippu lähti liikkeelle. Aina kun etäisyydenmäärittäjä pysäytti ristikon oikeaan kohtaansa, kuului pahvin repeämisääni ja seuraavien ristikoiden väli lähti aukeamaan. ”Huipputekniikka” toimi moitteettomasti. Kerran akkukone irtosi venevinssistä ja avaus keskeytyi hetkeksi. (Yllä video VKn asennuksesta) Muuten avaus onnistui moitteitta. Muutama kehukin kuului korviini. Nautin tilanteesta ja syvällä sisällä tunsin iloa onnistuneesta Vetokatto-koetilanteesta. Edeltävien päivien aikana kokemani ylämäet saivat tarkoituksensa. Tuntui upealta, ettei annettu periksi. Ei se helppoa ollut, mutta tulipahan tehtyä. ☺

Sovittiin seuraavaksi kolme talopakettikohdetta. Kahdessa näistä kohteista oli tarkoitus testata Vetokattoa oikeissa olosuhteissa ja kolmannessa suorittaa Vetokaton julkaisu yleiseen tietoon.

Tuo aika oli todella kiireistä aikaa. Sopimukseen kuului, että pystytämme talopaketit kahteen ensimmäiseen kohteeseen, valmistamme Vetokatot ja asennamme ne. Tämän kaiken lisäksi tuotekehittelyt ja uusien osien testaus hoidettiin samaan aikaan. Kasasimme itsellemme liikaa tehtävää ja jääräpäinä ei koitettu muuttaa ohjelmaa, vaan tehtiin enemmän töitä. Ikään kuin kaikki pitäisi tehdä itse. Eikä varsinkaan apua voitu pyytää.

Kaikki työ mikä ei ollut Vetokaton kehittämistä, oli turhaa. Näin jälkeenpäin ajatellen, meidän olisi pitänyt hoitaa nuo kuviot toisin. Meidän ei olisi pitänyt tehdä taloasennuksia ollenkaan. Se söi liikaa energiaa ja aikaa Vetokaton kehitystyöstä. Ja se näkyi seuraavissa Vetokaton testiasennuksissa.

Jälleen kerran, tavoite oli hyvinkin optimistinen. Kyseisistä asennuksista myöhemmissä blogeissa lisää.

– Lauri

Väsyttää, ei väsytä, väsyttää, ei väsytä…

10.3. Rentoudun mukavassa keinutuolissa Innovation Housen tiloissa. Ihmettelen mielessäni miten moni pieni asia vaikuttaakin niin isosti mieleeni ja siihen mitä saan aikaiseksi. Kun vastaan tulee innostuneita, aitoja ja hyväntuulisia ihmisiä, tuntuu kuin elimistöön alkaisi kertyä ihmeellistä energiaa. Energiaa, jonka avulla kaikki on mahdollista. Maailma kirkastuu ja alan näkemään paikkoihin mihin en aikaisemmin nähnyt.

Juuri sellainen olo minulla nyt on. En malttaisi odottaa ensi viikkoon. Ikään kuin jokainen solu sisälläni haluaisi lähteä lentämään. Kun liikuttelen jäseniäni, huomaan kuitenkin olevani fyysisesti melko loppu. Vähintäänkin hyvin väsynyt.

Mietin tarkemmin mitä tänään onkaan tapahtunut. Olen tavannut innostuneita ihmisiä ja saanut heistä paljon hyvää energiaa ja innostusta. Mutta on toinenkin merkittävä seikka. Olen ottanut jälleen sen siivet-antavan ihme-kofeiininapin. Sen takia kehoni ei meinaa rauhoittua ollenkaan. Kehoni on joka sekuntti valmiina sinkoamaan keinutuolista ja tekemään maailmanennätyksen. Siltä se ainakin tuntuu.

Olen siis väsynyt ja loman tarpeessa. En vaan malttaisi jäädä lomalle. Ikään kuin työstäni olisi tullut elämää suurempi asia. Päässäni alkaa pyörimään sekavia ajatuksia. Kokoan niitä hetken ja ymmärrän ainakin yhden virheen, mitä teen toistuvasti.

En kuuntele kehoni viestejä. En usko, kun se yrittää sano minulle, että tarvitset lomaa ja lepoa. En suostu uskomaan, etten muka voisi jaksaa. Ja sitä paitsi, siksihän kofeiini on keksitty, että sitä taas jaksaa painaa silmät kiiluen eteenpäin. 😉

Enkö oppinut Äitini tapauksesta mitään? Tottakai opin, mutta taitaa olla eri asia ymmärtää ja vielä toteuttaa sitä oppia elämässään. Työnteon merkitys on kasvanut vaan niin syvälle ja niin pienenä pikku-Laurin sisimpään, että se tulee olemaan vaikeaa. Halua siihen ainakin löytyy. Kai ne kofeiinipillerit pitäisi heittää roskikseen. 😀 (”Haaskuuta, ei kannata”, joku supittaa korvaani).

-Lauri