Elämä, lahja.

Hyppään Opel Omegaan kuskin paikalle. Vuoden nuorempi veljeni istuu apukuskin paikalle. Mieleni on kevyt ja iloinen, ehkä hieman riehakaskin. Lähdemme ajamaan hiekkatietä kaverille päin. Ajamme reipasta vauhtia tietä peltojen keskellä, joka kaartaa loivasti metsään. Metsätie nousee pienelle kukkulalle ja kukkulan jälkeen tiessä on yhtäkkiä iso routapatti. Opelin toinen eturengas osuu pattiin ja kääntää auton sivuluisuun. Vaistomaisesti yritän oikaista autoa tien suuntaan, sitten kaikki pimenee.

Yritän nousta istumaan, ei onnistu ja jälleen pimenee. Mieleni vaeltaa mustassa sumussa, sitten näen vakavat ystävälliset kasvot ja jälleen mustaa. Jonkun ajan kuluttua kuulen ääniä ja jaksan nyt pitää silmiäni auki pidempään. On kirkasta ja valkoista, eikä pääni liiku. En ymmärrä missä olen. On todella sekava olo. Vaivun mustaan helpotuksen tuovaan utuun.

Näen vanhempani, jotka ovat juuri saapuneet sairaalaan. He ovat huolissaan ja iloisia yhtä aikaa. Huomaan pääni, käsieni ja rintani olevan vahvoissa siteissä. Muisti alkaa palata. Nyt alan tajuta mitä on tapahtunut, mutta en osaa suhtautua siihen. Olen liikuttuneessa tilassa vanhempieni reaktion takia. Olen sentään elossa.

Seuraavat viikot sairaalassa ovat minulle tuskaa. Minun on vaikea olla autettavana. Minulta on murtunut nikamia rintarangasta, neljäsosa kasvojeni nahkasta on jäänyt tielle ja yli 200 metallitikkiä vaativat haavat käsissä ja rinnassa. Kykenen köllöttämään vain yhdessä asennossa sairaalavuoteella.

Hoitajat ja lääkärit ottavat minut hienosti huomioon. Nuoren kahdeksantoista ikäisen pojan mieltä lämmittää, kun hoitajat kehuvat ja haluavat piristää päivää. Pienet läpät; ”laitatko ylimmät napit kiinni, ettei katse jäisi jatkuvasti kiinni rintalihaksiisi” saavat mieltä ylöspäin sen ankeuden keskellä. Kaikkein haastavinta sairaalajakson aikana on olla paikallaan. Kun on himourheilija, elämä loppuu jos ei pysty liikkumaan. Kipuun tottuu, sen kanssa pystyy elämään, mutta paikallaanolo laskee elintoimintoja ja mieli vaipuu maan alle.

Sain kuulla, kuinka Opelin rengas oli tökännyt pientareen puolelle ja lähtenyt pyörimään katon kautta ympäri päätyen kahden ison männyn väliin. Olin lentänyt tuulilasin läpi heti pientareeseen osumisen jälkeen ja auto oli jatkanut pyörien matkaansa. Auto oli pyörähtänyt sopivasti, etten jäänyt sen alle. Veli oli pysynyt koko pyörimisen ajan autossa ja ihmetellyt, minne olin hävinnyt, kun auto viimein pysähtyi. Hän soitti kaverin paikalle, joka antoi ensiavun tilanteessa. Kaveri oli vapaapalokunnassa ja osasi auttaa. Iso kiitos hänelle! Pelastushelikopteri ei löytänyt meitä, paloauto suistui tieltä ja lopulta ambulanssi löysi paikalle ensimmäisenä ja vei minut sairaalaan.

Onneksi on läheiset ja ystävät. Aina kun joku käy vierailulla, tuntuu kuin valo olisi tullut huoneeseen. Ystävät työntävät minua rullatuolissa ja minulla on hauskaa. Hoitajat eivät tykkää meidän vauhdista ja temppuiluista. Pääni alkaa selviämään lääkehöyryistä. Ymmärrän kuinka terveys ja elämä on lahjaa. Elämä voi päättyä tai vaikeutua kenellä- ja milloin tahansa. Edes minä, mielestäni teräsmies, en mahda sille tosiasialle mitään. Tiedän taistelevani itseni jälleen kuntoon nopeasti vammoistani huolimatta. Muuttuuko elämässäni kuitenkaan mikään? Sairaalasängyllä maatessani tajuan; jos aikani olisi loppunut nyt, minulla olisi jäänyt monta riitaa ja kinaa sopimatta. En myöskään ollut kertonut ystävilleni ja läheisilleni kuinka tärkeitä ja rakkaita he minulle ovat.

Tuosta tapaturmasta on jo noin kolmetoista vuotta aikaa. Se on muovannut minua ihmisenä. Olen rauhoittunut ja osaan pysähtyä hetkeen. Toipumisen aikana jouduin olemaan ilman kovaa treeniä. Huomasin pystyväni siirtämään intohimon ja kiinnostuksen energiaa myös muualle. Se oli valtava oivallus ja sen myötä mm, työni on minulle mahdollisuus ja intohimon kohde. Edelleen opittavaa riittää. Ilman tuota onnettomuutta olisin luultavasti hyvin erilainen ihminen. Olen hyvin kiitollinen kaikille minua auttaneille ja tukeneille ihmisille. Erityisesti sinulle silloinen vapaapalokunnan harrastaja ja nykyinen ambulanssissa ihmisiä auttava ammattilainen. 🙂

-Lauri

Pysäytys

18.1. Istun Töölössä neurokirurgisen teho-osaston käytävällä, hoitajia kulkee jatkuvasti ohitseni. Olen juuri nähnyt äitini, jonka maadottaa tähän mailmaan iso nippu letkuja ja johtoja. Viimeisen käyntini jälkeen sängyn ympärille on ilmaantunut monta uutta laitetta ja monta uutta letkua, jotka johtavat äitiini. Rintaan painaa ikävästi, tunnen kuinka se möykky haluaisi vapauteen, mutta en osaa päästää sitä vapaaksi. Jokin kahlitsee ne tunteet ja olen kuin ulkopuolinen ihminen jonkun toisen elämässä.

Mieleni karkaa työhöni, kun puhelin soi pari kertaa. Puhun pikaisesti osakkaan kanssa ja sovitaan tapaaminen illalle klo 20.30.

Ajatus palaa tähän hetkeen. Ymmärrän kuinka hauras elämä on, vaikka se sykkii voimakkaana rinnassani. Ymmärrän äitini olevan tärkeimpiä ihmisiä minulle. Minussa on erityisen paljon äitiä, hyvässä ja pahassa. Kun äitini tuupertui kadulle aivoverenvuodon takia, myöhemmin minustakin tuntui, ettei pääni suonet kestä kauaa. Ilman rakasta äitiäni en olisi tässä, en osaisi rakastaa itseäni enkä muita, enkä suunnittelisi maailman valloittamista yrittäjänä. Olen saanut äidiltäni niin paljon, että tuntuu vääryydeltä nähdä hänet letkuissa ja voivan niin huonosti. Valtaa pienenä ihmisenä ei minulla tuohon asiaan ole, on pakko luottaa yläkerran kirurgiin ja siihen mitä hän on suunnitellut äitini varalle.

Tästäkin löytyy minulle monta opittavaa asiaa. Ehkä kaikkein suurimpana asiana mieleen nousee sana TASAPAINO. Ei töitä tarvitse tehdä kellon ympäri, sen kello 23.30 soivan työpuhelun kerkiää hoitamaan seuraavanakin aamuna. Mieleni koittaa uskotella minulle, ettei työ ole minulle työtä. Se on intohimoa ja joskus jopa harrastus. Ehkä niin, mutta kokonaisuus ei ainakaan ole tasapainossa. Ei harrastuskaan voi viedä kaikkea valveillaolo aikaa. Niinpä. Mitäköhän tarvitsisin tasapainoiseen elämään, jotta mieleni ja kehoni voisi hyvin?

Tiedän mitä tarvitsen pysyäkseni tasapainossa. Tiedän myös maailmanvalloitus-haaveni vaikeuttavan huomattavasti tuota tasapainoa. Minulla on ristiriita noiden asioiden välillä. Ikäänkuin toinen sulkisi toisen pois. Huomaan uskottelevani itselleni parin vuoden jaksosta, jonka jälkeen minulla on aikaa ja mahdollisuus löytää tasapainoinen elämäni. Mielenkiintoista. Kysyinkin äidiltäni kauanko hän on tuollaisella ajatuksella siirtänyt omaa tasapainonsa tavoittelua. Hänen kohdallaan liian kauan. Nyt hänet pysäytettiin tavalla jota kukaan ei toivo. Toivoisin pystyväni itse ”himmaamaan” ajoissa. Mieleen tunkee sanonta: Minkä pystyt tekemään tänään, elä siirrä sitä huomiselle. Ristiriitainen sanonta. Voi ymmärtää niinkuin haluaa. 🙂 Parempi varmaan olisi: Pysähdy, ennen kuin sinut pysäytetään.

Kello on kohta 20.00 ja lähden ajamaan tapaamispaikkaa kohden. Tässä sitä toteutetaan elämän tasapainoa. PASKAT, unelmien jahtaaja on taas liikkeellä, ajattelen.

-Lauri