Hyvä paha sinnikkyys

Mieleeni nousee muisto lapsuudesta. Olin 12-vuotias. Olin päättänyt tehdä itselleni jääkiekkokaukalon meidän rantaan ”biitsi”-kentän hiekalle. Rakentaisin laudoista kaukalon laidat ja nostaisin uppopumpulla järvestä veden. Kerroin aikeistani vanhemmilleni. En mielestäni saanut selkeää vastausta, epäilevä fiilis keskusteluista jäi.

Tiesin työmaakopista löytyvän uppopumpun ja sähköjohtoakin olevan tarpeeksi, jotta saan sähköt 70 metrin päähän rantaan. Aloin rakentamaan kaukalon laitoja. Betonimuoteista purettua lautaa oli riittävästi ja rakensin kuusi lautaa korkeaa (60cm) laitaa koko kentän ympäri. Rakennusvaihe meni kivasti. Koulun jälkeiset illat täyttyivät rakentamisesta ja pelaamisen haaveilemisesta. Aikaa meni noin kolme viikkoa.

Kun kaukalo oli valmis, tuli ensimmäiset kovat pakkaset. Oli lähes -20° pakkasta ja koulusta päästyäni aloin virittämään sähköjä rantaan. Naama ja sormet olivat jäässä, kun viimeinen sähköjohto oli aukaistu. Mutta sen pituus ei riittänytkään, johto jäi noin viisi metriä vajaaksi rannasta. Sisälläni kiukku kuohahti. Juoksin 70 metrin matkan ylös työmaakopille itku kurkussa. Kaivoin uppopumpun esiin. Huomasin siinä olevan pitkän johdon ja into ja ilo nousi jälleen pintaan.

Kannoin pumpun rantaan. Rannassa huomasin, kuinka kylmä alkoi sattumaan varpaissani. En välittänyt, sillä halusin saada ensimmäisen jääkerroksen jäädytettyä. Juoksin hakemaan vielä halogeenivalon sillä pimeys haittasi jo näkemistä. Liitin uppopumpun johdon ja vedin pumpun jäälle nähdäkseni mihin kohtaan avanto olisi hyvä tehdä. Otin kirveen ja aloin hakkaamaan jäähän sopivaa reikää. Alku sujui kivasti, kunnes jäinen vesi alkoi roiskumaan jokaisen lyönnin seurauksena naamalle ja silmille. Olo alkoi muuttumaan tuskaiseksi. Hanskat ja haalarin hihat kastuivat litimäräksi ja jäätyivät tönköiksi. Silmät eivät meinanneet pysyä auki kun silmäripset alkoivat tarttumaan toisiinsa.

Raivo liikutti kättä ja lopultakin neliön muotoinen jääpala irtosi. Painoin sen nopeasti jään alle. Heitin hanskat sivuun ja koitin lämmitellä sormia halogeenivalon lämmössä. Otin lampun käteen ja koitin lämmitellä naamaani. Totesin sen turhaksi joten otin metallisen pumpun paljaisiin käsiini. Asensin sen lautaan kiinni roikkumaan ja sitten avantoon. Lähdin vetämään jäistä pumpun letkua kentälle päin vain huomatakseni, että se oli ihan liian lyhyt, eikä yltänyt lähellekään kenttää. Kylmyys ja valtava pettymys sai kyyneleet ja raivon pintaan.

Kun järki alkoi toimia, mietin hetken miten saisin veden kentälle. En keksinyt mitään, eikä oloa helpottanut tieto siitä, että kaikki tavarat piti kerätä vielä takaisin paikoilleen. Luovutin ja lähdin laahustamaan lämpimää kohden itkien ja tuntien vahvaa pettymystä.

Sisällä lämpimässä, veren alettua kiertämään, päätin että hommaan pidemmän letkun. Sen avulla pääsen pian luistelemaan omalle jäälle. Laitoin kuivat hanskat ja pipon ja lähdin keräämään levittämäni tavarat takaisin paikoilleen. Takaisin sisälle päästessäni kello oli jo paljon. Läksyt jäivät tekemättä, mutta mieli oli luistelemassa jo omatekemällä jäällä.

Uusi letku maksoi paljon. En muista kuinka kauan meni, että sain sen vihdoin ostettua. Muistan kuitenkin mitä sen jälkeen tapahtui. Oli jälleen kylmä. Tein kaiken järkevämmin, kuin edelliskerralla ja olin melko hyvässä lämmössä käynnistäessäni uppopumpun. Juoksin letkun päähän ja vesi alkoi valumaan letkusta kentälle. Tunsin suunnatonta iloa ja riemua, kunnes veden tulo yhtäkkiä lakkasi. Juoksin pumpulle ja nostin sen vedestä. Huomasin pumpun olevan täynnä hiekkaa ja jäätynyttä sohjoa. Samalla minun oli taas todella kylmä ja rintaa puristi ikävästi.

Oma jää jäi tekemättä ja kaukalon purku oli edessä seuraavana kesänä.

Pieni poika olisi tarvinnut osaavaa apua jäädytysurakkaan, mutta omasta mielestään itse piti pärjätä ja osata kaikki. Sisua oli riittävästi. Tietoa ja taitoa myös. Ympäristön vaikuttamiin muutoksiin en kuitenkaan osannut reagoida paineen alla oikealla tavalla.

Huomaan pikku-Laurissa ja vähän isommassa Laurissa yhtäläisyyksiä. Pitäisi pärjätä itse ja osata jo kaikki. Liiallisena sinnikkyys kääntyy kuitenkin itseä vastaan. Se voi saada lyömään päätä seinään aivan turhaan tai jopa suututtaa neuvottelukumppanit. Onneksi nykyään huomaan kun sinnikkyyteni menee yli. Silloin pysähdyn ja toimin toisin!

-Lauri

Tuotekehitystä

Sovimme Koskisen Oy:n kanssa testipäivän, jolloin katsottaisiin toimiiko ideamme. Se olisi ratkaiseva testi, jonka jälkeen tiedettäisiin panostaako Koskisen Oy Vetokattoon. Optimistisina poikina asetimme päivämäärän niin pian kuin mahdollista. Halusimme päästä vauhtiin. Laskimme, että saisimme etäisyydenmäärittäjät viikkoa aikaisemmin meille. Luotimme myös niiden toimivuuteen. Ei käynyt edes mielessä, ettei ne välttämättä toimisi. Mielikuvissa meillä oli kaikki valmiina. Käytäntö osoittautui kuitenkin erilaiseksi.

Etäisyydenmäärittäjät eivät saapuneet sovittuna päivänä, vaan neljä päivää myöhemmin torstaina. Perjantaina osien kasaamisessa meni iltapäivään asti. Sitten huomasimme, etteivät ne edes toimineet. Olimme sopineet Vetokaton näyttöpäivän maanantaiksi.

Luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Siitä ei edes puhuttu. Etäisyydenmäärittäjässä oli kaksi ongelmaa. Ensinnäkin lukko, mikä pitää ristikkonipun kasassa, ei toiminut. Toiseksi jousi, mikä painaa etäisyydenmäärittäjän täysin auki-asentoon, oli auttamatta liian heikko.

Kello oli 15.00 perjantaina. Aloin soittelemaan jousipajoille, mutta eihän kukaan enää siihen aikaan kyennyt jousia tekemään. Onneksi Lahdesta Jousivesa-niminen yritys suostui myymään meille jousilankaa. Ajoimme Lahteen. Jousivesan omistaja tuli perjantainvietostaan, myi meille jousilankaa ja kertoi jousenteon perusteet. Iso kiitos hänelle!

Ajoimme takaisin tehtaalle ja huoltopajalla. Hitsasimme aputyökalut, jotka kävivät akkukoneeseen ja ruuvipenkkiin. Väänsimme 140 kappaletta jousia. Huoltopajalla yövuorolaiset olivat vähintäänkin kiinnostuneita ja huvittuneita meidän touhuista. Saimme jouset valmiiksi yhden aikoaan yöllä. Ajoimme reilun tunnin kotiin, laitoimme uunin täysille ja lämpökäsittelimme jouset. Neljän aikaan laitoimme vihdoin silmät kiinni.

Parin tunnin päästä, kuudelta aamulla, lähdimme ajamaan takaisin kohti tehdasta. Tehtaalla testasimme toimivatko tekemämme jouset. Jousia kohtaan osoittamastamme rakkaudesta huolimatta, jouset eivät toimineet. Kierroksia oli auttamatta liian vähän. Jousen jouduttua ääriasentoon, se ei palauttanut sen paremmin kun ne löysätkään etäisyydenmäärittäjät. Ei auttanut muu kuin keksiä toinen tapa.

Päädyimme ratkaisuun, jossa etäisyydenmäärittäjä painettiin auki ollessaan hieman yli. Tällöin se ei palautunut, vaan pysyi auki. Heittoa kokonaismittaan syntyi yksi tai kaksi milliä per väli. Emme välittäneet siitä, sillä nyt Vetokatto piti saada toimimaan ja näyttämään hyvältä.

Asensimme etäisyydenmäärittäjät paikoilleen ristikkonippuun ja keksimme kokeilla pahvia ristikkonipun automaattilukkona, niiteillä kiinnitettynä. Se toimi hyvin. Laitoimme niittejä sopivan määrän, jolloin kukin ristikko avautui oikeassa järjestyksessä. Oikeaa huipputekniikkaa. 🙂

Olimme lauantaina kotona puolen yön aikaan. Sunnuntaiaamuna lähdimme liikkeelle jo kuudelta. Yhtiökumppani toi meille venevinssit Biltemasta, joilla pääsimme testaamaan nipun avausta. Keksimme käyttää akkukoneita venevinsseihin yhdistettynä. Avasimme nipun kerran, asensimme aluskatteen ja tuuletusrimat. Valmistelimme mallin loppuun ja siivosimme jälkemme.

Ehdimme nukkua useamman tunnin seuraavaan yönä, mutta kyllä se väsy painoi silti maanantaiaamuna. Olimme painaneet viikonlopun yli energiajuomien voimalla, vähällä ruualla ja unella. Se tuntui jo kropassa, mutta näytönpaikka antoi virtaa. Olimme ison äärellä.

En osaa oikein kuvailla silloisia tunteitani. Olin todella väsynyt, mutta samalla terävä ja fiilis oli hieno. Meillä oli kaikki valmiina sovittuna päivänä. Olimme jälleen askeleen lähempänä tavoitettamme.

  • Lauri