Pysäytys

18.1. Istun Töölössä neurokirurgisen teho-osaston käytävällä, hoitajia kulkee jatkuvasti ohitseni. Olen juuri nähnyt äitini, jonka maadottaa tähän mailmaan iso nippu letkuja ja johtoja. Viimeisen käyntini jälkeen sängyn ympärille on ilmaantunut monta uutta laitetta ja monta uutta letkua, jotka johtavat äitiini. Rintaan painaa ikävästi, tunnen kuinka se möykky haluaisi vapauteen, mutta en osaa päästää sitä vapaaksi. Jokin kahlitsee ne tunteet ja olen kuin ulkopuolinen ihminen jonkun toisen elämässä.

Mieleni karkaa työhöni, kun puhelin soi pari kertaa. Puhun pikaisesti osakkaan kanssa ja sovitaan tapaaminen illalle klo 20.30.

Ajatus palaa tähän hetkeen. Ymmärrän kuinka hauras elämä on, vaikka se sykkii voimakkaana rinnassani. Ymmärrän äitini olevan tärkeimpiä ihmisiä minulle. Minussa on erityisen paljon äitiä, hyvässä ja pahassa. Kun äitini tuupertui kadulle aivoverenvuodon takia, myöhemmin minustakin tuntui, ettei pääni suonet kestä kauaa. Ilman rakasta äitiäni en olisi tässä, en osaisi rakastaa itseäni enkä muita, enkä suunnittelisi maailman valloittamista yrittäjänä. Olen saanut äidiltäni niin paljon, että tuntuu vääryydeltä nähdä hänet letkuissa ja voivan niin huonosti. Valtaa pienenä ihmisenä ei minulla tuohon asiaan ole, on pakko luottaa yläkerran kirurgiin ja siihen mitä hän on suunnitellut äitini varalle.

Tästäkin löytyy minulle monta opittavaa asiaa. Ehkä kaikkein suurimpana asiana mieleen nousee sana TASAPAINO. Ei töitä tarvitse tehdä kellon ympäri, sen kello 23.30 soivan työpuhelun kerkiää hoitamaan seuraavanakin aamuna. Mieleni koittaa uskotella minulle, ettei työ ole minulle työtä. Se on intohimoa ja joskus jopa harrastus. Ehkä niin, mutta kokonaisuus ei ainakaan ole tasapainossa. Ei harrastuskaan voi viedä kaikkea valveillaolo aikaa. Niinpä. Mitäköhän tarvitsisin tasapainoiseen elämään, jotta mieleni ja kehoni voisi hyvin?

Tiedän mitä tarvitsen pysyäkseni tasapainossa. Tiedän myös maailmanvalloitus-haaveni vaikeuttavan huomattavasti tuota tasapainoa. Minulla on ristiriita noiden asioiden välillä. Ikäänkuin toinen sulkisi toisen pois. Huomaan uskottelevani itselleni parin vuoden jaksosta, jonka jälkeen minulla on aikaa ja mahdollisuus löytää tasapainoinen elämäni. Mielenkiintoista. Kysyinkin äidiltäni kauanko hän on tuollaisella ajatuksella siirtänyt omaa tasapainonsa tavoittelua. Hänen kohdallaan liian kauan. Nyt hänet pysäytettiin tavalla jota kukaan ei toivo. Toivoisin pystyväni itse ”himmaamaan” ajoissa. Mieleen tunkee sanonta: Minkä pystyt tekemään tänään, elä siirrä sitä huomiselle. Ristiriitainen sanonta. Voi ymmärtää niinkuin haluaa. 🙂 Parempi varmaan olisi: Pysähdy, ennen kuin sinut pysäytetään.

Kello on kohta 20.00 ja lähden ajamaan tapaamispaikkaa kohden. Tässä sitä toteutetaan elämän tasapainoa. PASKAT, unelmien jahtaaja on taas liikkeellä, ajattelen.

-Lauri