Verta, hikeä ja kyyneleitä

Yrittäjä, mikä sana! Isoveli sanoo pikkuveljelleen: ”Voithan yrittää, muuta tuskin onnistut. Ei sinulla ole tarpeeksi voimaa.” Ja pikkuveli yrittää, mutta voimat eivät millään riitä. Minulle yrittäjä- sana on ollut pitkään negatiivinen sana. Se tuo mieleen ihmisen, joka tekee hirveästi työtä, saamatta siitä kunnollista korvausta.

Meillä suomalaisilla, tai ainakin minulla, on ollut sellainen uskomus, että vain ja ainoastaan kovan työn kautta voi menestyä. Ei ole muuta tietä. Mietin menneisyyttäni, ja jos menestyminen mitattaisiin työnteon määrässä, olisin menestynyt yhden elämän tarpeisiin jo ihan riittävästi. Se on tiettyyn pisteeseen hyvä uskomus. Fakta kuitenkin on, että tarvitsee tehdä oikeita asioita oikeaan aikaan, kun haluaa menestyä. Ei tarvitse aina tehdä työtä hullun lailla ja ajaa itseään uupumispisteeseen.

Moni meistä uskoo, että tarvitsee vuodattaa verta, hikeä ja kyyneleitä menestyäkseen. Sitä meille toistetaan lauluissa ja tarinoissa ja se uppoaa meihin. Sillä on ollut joskus tärkeä tehtävä. Kun elettiin sota-aikaa tuo oli totista totta. Minä haluan kuitenkin oppia nykypäivänä menestymään ja pärjäämään ilman edellä mainittuja uskomuksia.

Jotenkin nuo uskomukset ovat niin totta minulle, etten aina osaa kunnolla pysähtyä ja nauttia lomastakaan. Muutama viikko sitten kun rentouduin lämpimässä paljussa, minuun iski tunne, jonka mukaan minun pitäisi olla tekemässä bisnestä eikä istumassa lämpimässä paljussa. Olin ”tuhlaamassa” aikaa, kun olisin voinut olla hyödyksi jossain muualla. Rentoudu siinä sitten, kun mieli suunnittelee seuraavaa bisnessiirtoa.

Menestyn ja voin hyvin samalla kun nautin työstäni. Miltä sellainen uskomus kuulostaisi? Minusta ainakin hyvältä. Olen varmasti tehokkaampi ja tuottavampi kun olen levännyt ja virkeä. Vielä kun yrittäjä-sana muutettaisiin joksikin muuksi kannustavammaksi sanaksi. Olisiko vaikka menestyjä hyvä ? Jokainen voi määritellä itselleen mitä menestyminen tarkoittaa. 🙂

-Lauri

Tunteita ja muistoja

5.2.2017

On sunnuntai. Olen juuri tullut kiekkoharrastuksestani. Mieleni kyntää matalalla, vaikka yleensä kiekon jälkeen on hieno ja kevyt olo. Tänään jäällä oli suru pinnalla. Kroppa ei totellut aivojen käskyjä, eikä pelaaminen kiinnostanut ollenkaan.

Ihmettelen mieltäni ja sen toimintaa. Äitini voi jo paremmin, onhan pahimmat vaiheet jo selätetty. Lähes vuoden sairasloma antaa hänelle rauhan toipumiseen. Miksi minä nyt suren? Hän palautuu hyvin, vakavia haittoja tuskin jää. Tunnen äitini, hän on taistelija. Hän taistelee itsensä kuntoon taas niin kuin aina ennenkin. Olemme selviytyjiä. Mikä saa tunteeni nyt nousemaan? En keksi vastausta.

Yksi ajatus kolkuttaa päässäni. Olisiko nyt aikani surra tapahtunutta? Nyt kun tilanne on vakaa, ja tulevaisuus näyttää valoisalta. En halua päästää suruani valloille missä vaan. Ehkä olisi hyvä lähteä yksin luontoon ja houkutella tunne siellä ulos. Antaa tunteen vaan tulla, niin kuin se tulee.

Nuorempana tällainen tilanne ei ollut minulle haastava. Osasin purkaa tunteitani melko helposti. Jos olin vaikka vihainen, menin ullakolle purkamaan vihani nyrkkeilysäkkiin. Tai kun olin surullinen, menin jonnekin rauhalliseen paikkaan ja annoin surun tulla. Annoin tunteiden tuntua, se eheytti.

Kun myöhemmin huomasin, etten saanut vanhempieni avioerohässäkässä tulleita tunteita ulos, treenasin itseni niin loppuun, etten kyennyt enää pitämään niitä kaikkia tunteita sisälläni. Tunteet purkautuivat paineella ulos puhdistaen sisintäni valtavasti. Se vapautti niin paljon, että pystyin jälleen käsittelemään tunteitani. Ehkä siksi olen tänään urheillessani herkemmällä päällä. Ehkä toimiva tapa päästä alkuun, olisi taas treenata itsensä piippuun.  Jotenkin aikuisena tuo tuntuu hankalalta tämän vauhdin keskellä.

Mieleeni nousee kuvia lapsuudesta, sen ilmapiiristä ja ympäristöstä. Meillä on ollut mahdollisuuksia. Asuimme Kallaveden rannalla ja meillä oli paljon tilaa. Oli rakennustyökalut ja paljon rakennusmateriaaleja. Sain käyttää kaikkea mieleni mukaan. Rakentelin 12-17 vuoden ikäisenä paljon. Rakensin kaikenlaista. Kun sain idean, hain tarvittavat työkalut ja materiaalin ja toteutin itseäni. Rakensin toinen toistaan hienompia jääkiekko- ja jalkapallomaaleja. Pyssyjä, metsään vankilan ja kaupan, sekä hyppyrimäen. Lopulta rakensin puusta, vaijereista ja väkipyöristä kuntosalin itselleni. Se oli silmäteräni. Siinä oli kaikki hienoudet mitä nykyäänkin on saleilla. Oli säädettävä punneruspenkki, jossa oli etu- ja takareisille koukistajalaite. Oli ylä- ja alataljat, ristitalja ja kyykkyteline. Ja kaikki oli puusta tehty. Taljoissa oli alumiiniset siivousvarret, joiden ympärillä oli sopiva muoviputki mihin oli kiinnitetty painoille teline. Silikonispraytä väliin, niin kitka oli pieni. Penkit oli pehmustettu superlonipatjoilla. Alkuun käytin painoina eri kokoisia muovipulloja, jotka oli täynnä vettä tai hiekkaa. Käytin monta tuntia viikossa ”tuotekehitykseen”. Rakastin sitä touhua. Voimien kasvaessa ostin tienaamillani rahoilla oikeat painot ja tangot. Se oli todella mahtavaa.

Esimerkkejä siitä, kuinka hieno ympäristö minulla on ollut kasvaa ja kehittyä, olisi monta. Molemmat vanhempani ovat olleet yrittäjiä. Olen saanut ”yrittäjä kasvatuksen”. Olen Vanhemmilleni todella kiitollinen, että he ovat opettaneet minulle työn teon tärkeyden, sekä mahdollistaneet luovuuden ja sen toteuttamisen.

Yrittäjänä harvoin tehdään kahdeksan tunnin päiviä. Tehdään se, mitä tarvitsee tehdä. Joskus on mennyt yli vuorokausi samoilla silmillä. Joskus siitä maksetaan ja toisinaan ei. Olen saanut vanhemmiltani lahjana luovuuden ja rohkeuden yrittää. Iso KIITOS teille rakkaat äiti ja isä. Rakastan teitä.

-Lauri